Ensin hävisivät ratikan rahastajat ja talkkarit, sitten työpaikalta vahtimestarit ja viimeisimmässä organisaatiouudistuksessa myös sihteerit. Osa töistä ulkoistettiin, osa niputettiin organisaatioon ”horisontaaliseksi palveluksi”, ja osan töistä saamme tehdä itse. Ja hyvä niin. Osaan minä itsekin bussilippuni ostaa ja leimata ja töissä kopiokonetta käyttää. Lähiöni huoltoyhtiö hoitaa pihan ja rapun suht hyvin, vaikka toisenlaisiakin kokemuksia on. Mutta kun töissä pitää 200-sivuinen raportti editoida tolkullisen näköiseksi tai kokousvieraita opastaa oikeisiin tiloihin, niin itku meinaa päästä kun ei ole ketään keneltä pyytää apua.
Avustavaa henkilökuntaa on vähennetty eikä se vähä mikä on jäljellä millään repeä kaikkeen. Oletus on, että kyllä tutkija osaa työnsä monipuolisesti eikä tarvitse juurikaan muiden apua. Ja kyllähän minä oppisinkin, mutta se vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä, joita minulla ei kerta kaikkiaan ole. Kun meiltä hävisi sihteeri, alkuun jupisin kun teippailin bussilippuja paperille skannattavaksi matkalaskuun. Enää en viitsi, ajattelen vain että kyllähän tässä palkka juoksee.
Ihmettelen vain sitä sanaa avustava. Minun näkökulmasta sihteerit, vahtimestarit ja siivoojat eivät varsinaisesti avusta minua millään tavalla vaan tekevät työtä, jota minä en yksinkertaisesti osaa. He ovat oman alansa asiantuntijoita joiden panos on tärkeä hyvän tuloksen saavuttamiseksi.
Metrot kulkevat jo ilman kuljettajaa ja jotkut hotellit toimivat ilman vastaanottotiskiä. Tulevaisuuden konttoritkin toimivat mainiosti ilman avustavaa henkilökuntaa sillä, edellisen kolumnistin vertauksia käyttääkseni, meissä kaikissa on ainesta olla paitsi virkamies ja opettaja, myös renki ja piika. Ensimmäinen töihin tulija voisi luoda lumet oven edestä. Jos käsipyyhkeiden puute häiritsee niin niitä voi kellarista hakea lisää ja viedä vessaan. Jos taulukon mahduttamien paperille ei onnistu, niin on vain yritettävä vähän lisää tai mentävä kuukauden päästä kurssille.
Iris Pasternack
työskentelee tutkijana THLssä
Ensin hävisivät ratikan rahastajat ja talkkarit, sitten työpaikalta vahtimestarit ja viimeisimmässä organisaatiouudistuksessa myös sihteerit. Osa töistä ulkoistettiin, osa niputettiin organisaatioon ”horisontaaliseksi palveluksi”, ja osan töistä saamme tehdä itse. Ja hyvä niin. Osaan minä itsekin bussilippuni ostaa ja leimata ja töissä kopiokonetta käyttää. Lähiöni huoltoyhtiö hoitaa pihan ja rapun suht hyvin, vaikka toisenlaisiakin kokemuksia on. Mutta kun töissä pitää 200-sivuinen raportti editoida tolkullisen näköiseksi tai kokousvieraita opastaa oikeisiin tiloihin, niin itku meinaa päästä kun ei ole ketään keneltä pyytää apua.
Avustavaa henkilökuntaa on vähennetty eikä se vähä mikä on jäljellä millään repeä kaikkeen. Oletus on, että kyllä tutkija osaa työnsä monipuolisesti eikä tarvitse juurikaan muiden apua. Ja kyllähän minä oppisinkin, mutta se vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä, joita minulla ei kerta kaikkiaan ole. Kun meiltä hävisi sihteeri, alkuun jupisin kun teippailin bussilippuja paperille skannattavaksi matkalaskuun Enää en viitsi, ajattelen vain että kyllähän tässä palkka juoksee.
Ihmettelen vain sitä sanaa avustava. Minun näkökulmasta sihteerit, vahtimestarit ja siivoojat eivät varsinaisesti avusta minua millään tavalla vaan tekevät työtä, jota minä en yksinkertaisesti osaa. He ovat oman alansa asiantuntijoita joiden panos on tärkeä hyvän tuloksen saavuttamiseksi.
Metrot kulkevat jo ilman kuljettajaa ja jotkut hotellit toimivat ilman vastaanottotiskiä. Tulevaisuuden konttoritkin toimivat mainiosti ilman avustavaa henkilökuntaa sillä, edellisen kolumnistin vertauksia käyttääkseni, meissä kaikissa on ainesta olla paitsi virkamies ja opettaja, myös renki ja piika. Ensimmäinen töihin tulija voisi luoda lumet oven edestä. Jos käsipyyhkeiden puute häiritsee niin niitä voi kellarista hakea lisää ja viedä vessaan. Jos taulukon mahduttamien paperille ei onnistu, niin on vain yritettävä vähän lisää tai mentävä kuukauden päästä kurssille.
Iris Pasternack
työskentelee tutkijana THLssä
Kovan luokan konttoristi
Ensin hävisivät ratikan rahastajat ja talkkarit, sitten työpaikalta vahtimestarit ja viimeisimmässä organisaatiouudistuksessa myös sihteerit. Osa töistä ulkoistettiin, osa niputettiin organisaatioon ”horisontaaliseksi palveluksi”, ja osan töistä saamme tehdä itse. Ja hyvä niin. Osaan minä itsekin bussilippuni ostaa ja leimata ja töissä kopiokonetta käyttää. Lähiöni huoltoyhtiö hoitaa pihan ja rapun suht hyvin, vaikka toisenlaisiakin kokemuksia on. Mutta kun töissä pitää 200-sivuinen raportti editoida tolkullisen näköiseksi tai kokousvieraita opastaa oikeisiin tiloihin, niin itku meinaa päästä kun ei ole ketään keneltä pyytää apua.
Avustavaa henkilökuntaa on vähennetty eikä se vähä mikä on jäljellä millään repeä kaikkeen. Oletus on, että kyllä tutkija osaa työnsä monipuolisesti eikä tarvitse juurikaan muiden apua. Ja kyllähän minä oppisinkin, mutta se vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä, joita minulla ei kerta kaikkiaan ole. Kun meiltä hävisi sihteeri, alkuun jupisin kun teippailin bussilippuja paperille skannattavaksi matkalaskuun Enää en viitsi, ajattelen vain että kyllähän tässä palkka juoksee.
Ihmettelen vain sitä sanaa avustava. Minun näkökulmasta sihteerit, vahtimestarit ja siivoojat eivät varsinaisesti avusta minua millään tavalla vaan tekevät työtä, jota minä en yksinkertaisesti osaa. He ovat oman alansa asiantuntijoita joiden panos on tärkeä hyvän tuloksen saavuttamiseksi.
Metrot kulkevat jo ilman kuljettajaa ja jotkut hotellit toimivat ilman vastaanottotiskiä. Tulevaisuuden konttoritkin toimivat mainiosti ilman avustavaa henkilökuntaa sillä, edellisen kolumnistin vertauksia käyttääkseni, meissä kaikissa on ainesta olla paitsi virkamies ja opettaja, myös renki ja piika. Ensimmäinen töihin tulija voisi luoda lumet oven edestä. Jos käsipyyhkeiden puute häiritsee niin niitä voi kellarista hakea lisää ja viedä vessaan. Jos taulukon mahduttamien paperille ei onnistu, niin on vain yritettävä vähän lisää tai mentävä kuukauden päästä kurssille.
Iris Pasternack
työskentelee tutkijana THLssä
Minusta näitä ”avustavia” toimia pitäisi perustaa lisää, mutta toisaalta samalla uudelleen suunnata tehtävien sisältöä nykyaikaan. Sihteerin ei nykymaailmassa välttämättä tarvitse osata kymmensormijärjestelmää, mutta sisältöosaamisesta olisi totisesti hyötyä, jos projektit voisivat perustaa tutkijan tueksi esim. tiedesihteerin vakansseja.
Muualla euroopassa on myös konsultteja, joiden puheille tutkija voi marssia löytäessään ideaansa sopivan EU-rahoituksen. Pelkästään taloudenpitoon ja hakemuksiin erikoistunut konsultti osaa muotoilla hakemuksen ja siitä projektin paljon paremin kuin tutkija, jonka toimenkuvaan rahan hakemisen tai hallinnoinnin ei mielestäni edes pitäisi kuulua.