Jos sata vuotta sitten olisi ennustanut, että tulevaisuudessa tarvitaan alle viisi prosenttia Suomen työvoimasta ruokkimaan koko väestö, olisi ennustus oletettavasti lytätty täysin epärealisistena. Kun sitten olisi vielä ennustanut, että maanviljelijät eivät suinkaan olisi maan varakkain eliitti, vaan muiden tuilla toimeentuleva ryhmä, olisi antanut viimeisin niitin omalle uskottavuudelleen.
Olemme tänään varsin samankaltaisessa murrosvaiheessa elinkeinorakenteen suhteen. Monissa piireissä ollaan huolestuneita, miten Suomen käy kun yhä pienempi osuus väestöstä työskentelee teollisuuden parissa. Se, että vain muutama prosentti työvoimasta voisi tuottaa riittävästi teollisuustarvikkeita muun väestön ja viennin tarpeisiin tuntuu epäuskottavalta. Yleisiä vasta-argumentteja ovat mm: ”Emme elä pesemällä toistemme paitoja” tai ”ei muutama ihminen ole valmis raatamaan töitä, jotta muut voivat levätä laakereillaan”. Epäilemättä samanlaisia argumentteja on käytetty silloin sata vuotta sitten (”ei kukaan voi syödä terästä”).
Syy sille, miksi maataloustyön osuus on romahtanut ja teollisen työn osuuden pieneneminen tulee jatkumaan on hyvin yksinkertainen: teknologian mahdollistama tasainen tuottavuuden kasvu, jonka vaikutukset ovat pitkällä aikavälillä dramaattiset. Yksi traktori korvaa lukuisia maataloustyöntekijöitä, ja yksi liukuhihnarobotti lukuisia teollisuustyöntekijöitä, samalla jopa
lisäten kokonaistuotantoa.
Jos ajatuksen teollisuuden työllistävän vaikutuksen pienemisestä hyväksyykin, pitää ryhtyä jo valmistautumaan seuraavaan ajatusmaailman muutokseen, jonka joudumme lähivuosikymmeninä tekemään. Teknologinen kehitys tulee jatkossakin muuttamaan elinkeinorakennetta, sillä teknologia tulee parantamaan myös palveluiden tuottavuutta dramaattisesti. Tänä päivänä yleinen ajatus on, että palveluiden, erityisesti julkisten palveluiden, työvoiman tarve tulee kasvamaan lähes loputtomiin, koska palveluiden tuottamiseen tarvitaan aina ihmistä. Taksikuskien korvaaminen itseohjautuvilla autoilla tai kassahenkilökunnan automaattikassoilla on vielä jotenkin ymmärrettävissä ja kuviteltavissa oleva muutos, sairaanhoitajien korvaaminen laitteilla tai roboteilla yleisesti ei. Silti esimerkiksi nykyistä huomattavasti kehittyneemmät etäseurantalaitteet tulevat vähentämään terveydenhuollon työvoiman tarvetta jo ennakoivasti.
Mitä meille sitten jää, jos palveluyhteiskuntakaan ei ole yhteiskunnallisen kehityksen viimeinen vaihe? Yksi ajatus on, että seuraava vaihe on ”kansalaisjärjestöyhteiskunta”. Jo tänä päivänä kansalaisjärjestöissä on arvioitu työskentelevän lähes 100,000 työntekijää eli enemmän kuin maataloudessa. Mikä mahtaa seurata kansalaisjärjestöyhteiskuntaa? Vaikea kuvitella, mutta yhtä vaikeata on kuvitella tilaa, missä elinkeinorakenteen muutos saavuttaisi lakipisteen ja lakkaisi kokonaan. Latteus ”kehitys kehittyy” tulee pitämään paikkansa vielä hyvin pitkään.
Jani Moliis
Puheenjohtaja, Viite