Kotimaisen lihantuotannon ekologisuus on pelkkä myytti

Artikkelissa tarkastellaan suomalaisen eläinperäisen ruoantuotannon ympäristövaikutuksia biodiversiteetin, ilmastonmuutoksen sekä vesistön kannalta tuoreimpaan tutkimustietoon perustuen.

Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n tuoreen raportin sanoma on selkeä: ruokajärjestelmän on muututtava ja hiilinieluja on lisättävä, mikäli haluamme pitää keskilämpötilan ja muut ilmastonmuutoksen vaikutukset siedettävissä rajoissa.

Suomalaisessa poliittisessa keskustelussa on jo jonkin aikaa vaadittu entistä enemmän toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja ympäristön suojelemiseksi, mutta konkreettiset toimet ovat jääneet vähäisiksi. Yksi merkittävimmistä tekijöistä, johon ei uskalleta puuttua, ovat suomalaisen lihantuotannon ilmasto- ja ympäristövaikutukset. 

Suomessa pidetään yllä mielikuvaa siitä, että suomalainen maataloustuotanto olisi jotenkin ympäristöystävällistä eivätkä maatalouden päästöt meillä olisi merkittäviä. Huolestuttavan usein kuulee sanottavan poliitikkojenkin suusta, että suomalainen liha olisi jopa ekoteko. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Näkemys perustuu yleensä siihen, että eläintuotannon keskeiset ympäristöhaitat on rajattu tarkastelun ulkopuolelle tai vertailu tehdään johonkin erityisen epäedulliseen vertailukohtaan, kuten naudanlihan tuotantoon Amazonin sademetsästä raivatulla maalla. 

Ihminen on valjastanut käyttöönsä jopa noin 72 prosenttia planeetan jäättömästä maapinta-alasta. Viime vuosikymmeninä nopeasti lisääntynyt maankäyttö on nopeuttanut ilmaston lämpenemistä, aavikoitumista ja elinympäristöjen köyhtymistä ennennäkemättömällä tavalla. Tämä tarkoittaa sitä, että mikäli emme muuta tapaamme käyttää maata, ilmastokriisi ei ole ratkaistavissa. Meidän on siirryttävä vähintään nykyistä parempiin maatalouden tuotantotapoihin, pienempiin metsähakkuisiin ja kasvispainotteiseen ruokavalioon.

Seuraavassa käymme läpi suomalaisen eläinperäisen ruoantuotannon ympäristövaikutuksia eri näkökulmista viimeisimpään tutkimukseen perustuen. Kirjoitus on jaettu neljään pääteemaan: vaikutukset biodiversiteettiin, ilmastoon ja vesistöihin sekä ruokavalion merkitykseen.

Eläintuotannon vaikutukset biodiversiteettiin 

Suomessa ylivoimaisesti suurin lajeja sukupuuttoon ajava tekijä on moderni maa- ja metsätalous. Nykyaikainen maatalous on yksipuolista eikä tarjoa elinympäristöjä luonnon kasveille, hyönteisille, linnuille tai muille eläimille enää entiseen malliin. Elinympäristöjen häviäminen johtuu ennen kaikkea maankäytön muutoksista, jolloin monimuotoinen ympäristö muuttuu yksipuolisemmaksi; esimerkiksi monipuolinen sekametsä korvautuu talousmetsällä. Myös esimerkiksi laidunniittyjen määrä on romahtanut ja peltojen osuus Suomen maapinta-alasta on kasvanut jatkuvasti 1800-luvun lopulta lähtien. Pääosa tästä uudesta peltopinta-alasta ei kuitenkaan tuota ruokaa ihmisille vaan sato käytetään eläinten rehuksi. 

Suomalaisten kuluttamien maataloustuotteiden tuottamisen vaikutukset eivät kuitenkaan rajoitu pelkästään Suomeen, sillä niiden vaatimasta maa-alasta jopa 40 prosenttia on muualla kuin Suomen rajojen sisäpuolella. Suomalaisten kuluttaman ruoantuotannon monimuotoisuusvaikutuksista yli 90% kohdistuukin muualle maailmaan. Maailmanlaajuisesti eläin­peräisen ruoantuotannon käytössä on valtavasti maata; se vie peräti 83% kaikesta ruoantuotannon käytössä olevasta pinta-alasta. Arvioidaan, että jopa 91% Amazonin sademetsän tuhoutumisesta johtuu eläintuotannosta. Lisäksi eläintuotanto vastaa kolmannesta kaikesta maailman makean veden kulutuksesta. Esimerkiksi erään itävaltalaisen tutkimuksen mukaan jopa 87% ruoantuotannon vedenkulutuksesta johtui eläintuotannosta. Eläinperäinen tuotanto on suurimpia syitä myös esimerkiksi maailman villieläinten määrän romahtamiseen. 

Suomen pelloilla tuotetaan tällä hetkellä noin 3.6 miljardia kiloa viljaa. Tästä määrästä pari miljardia kiloa syötetään rehuna eläimille ja vain noin kymmenesosa käytetään suomalaisten ruoaksi. Loput menevät vientiin. Viljaa tuotetaan Suomessa noin miljoonan hehtaarin peltopinta-alalla. Tämän lisäksi eläintuotannon tarpeisiin on käytössä reilun 700 000 hehtaarin rehunurmiala. Siitä huolimatta kotimainen rehuntuotanto ei alkuunkaan riitä kattamaan kotimaisen eläintuotannon rehuntarvetta. Erityisesti kanojen ja sikojen rehuksi sekä kalankasvatukseen tuodaankin ulkomailta suuria määriä soijaa. Soijaa tuodaan Suomeen EU:n ulkopuolelta, esimerkiksi Brasiliasta, missä Amazonin sademetsää hakataan jatkuvasti rehusoijan viljelyn tieltä. 

Suomeen tuodusta soijasta noin 95 % menee rehuteollisuuden käyttöön. Kun kuluttaja syö kotimaista lihaa, tulee hän samalla syöneeksi myös valtavan määrän soijaa – lihaksi kierrätettynä. Tämä soija voitaisiin yhtä hyvin käyttää ihmisravinnoksi, jolloin tarvittava viljelypinta-ala olisi merkittävästi pienempi. Lihakarjan käyttämä ravinto kaiken kaikkiaan vastaa 8,7 miljardin ihmisen päivittäistä kalorintarvetta, joten tuolla samalla määrällä ruokaa voitaisiin ruokkia koko ihmiskunta ja vähän enemmänkin.

Tässä yhteydessä tulee huomioida myös se, että nisäkkään syömän ravinnon kaloreista ja proteiineista vain alle 10% siirtyy niiden kehoon. Loppuenergia kuluu eläimen elintoimintojen ylläpitoon ja haihtuu lämpönä – siis jopa 90 prosenttia tuotantoeläimille syötetystä rehusta haihtuu lämpönä taivaan tuuliin. Tämä tarkoittaa sitä, että eläinten kautta kierrättämällä vain pieni osa rehun kalori- ja proteiinimäärästä saadaan eläinkunnan tuotteina ihmisen käyttöön.

Kuva: Soijan osuus rehusta (Lähteet: Maaseudun Tulevaisuus / WWF ja rehun tuottajat)

Tärkeä syy siirtyä kasvispohjaiseen ruokavalioon onkin se, että kasviksia pystytään tuottamaan todella paljon enemmän kuin lihaa samalla pinta-alalla. Kun käytettävissä on rajallinen maa-ala ja tuotamme siinä kasviperäistä ruokaa, pystymme ruokkimaan neljä kertaa enemmän ihmisiä kuin jos samalla alueella tuotetaan lihaa. Lihan tuottaminen vaatii huomattavasti enemmän maata ja tuo maapinta-ala on silloin pois luonnonvaraisilta eläimiltä ja kasveilta sekä hiiltä sitovalta metsäalalta.

Eläintuotannon vaikutukset ilmastoon

Globaalin ruoantuotantojärjestelmän arvioidaan perinteisesti aiheuttavan noin kolmanneksen ihmisen aiheuttamista ilmastopäästöistä, ja tästä 60-70 prosenttia syntyisi eläinperäisen ravinnon – kuten lihan ja maitotuotteiden – tuottamisesta. Tätä yleisesti käytettyä arviota on kuitenkin viime aikoina kritisoitu yhä useamman tahon toimesta liian alhaiseksi, sillä se ei ota kaikkia eläintuotannon vaikutuksia huomioon. Joidenkin arvioiden mukaan eläintuotannon kokonaisvaikutus olisi jopa yli puolet kaikista ihmisen tuottamista ilmastopäästöistä, jolloin koko ruoantuotannon merkitys päästönlähteenä nousisi todella suureksi. Lisäksi on esitetty, että eläintuotannon vaihtoehtoiskustannus menetetyn hiilensidonnan muodossa voi jopa kolminkertaistaa eläinperäisen ruokavalion päästöt.

Vaihtelua eläintuotannon päästömäärissä ilmenee paljon eläinlajeittain ja jonkin verran myös tuotantotavoittain. Merkittävimmät yksittäiset päästöjen lähteet ovat nautojen ruoansulatus, riisin viljelyn metaanipäästöt sekä väkirehu.

Keskimääräisen naudanlihan ilmastovaikutuksen arvioidaan vastaavan noin 15 kilon hiilidioksidipäästöjä (lihakiloa kohti CO2-ekvivalentteina) sekä sianlihan ja broilerin ilmastovaikutus on n. 5 kg CO2/lihakilo. Juuston ilmastovaikutus on lähes yhtä suuri kuin naudanlihan (10-13 kg CO2/lihakilo), sillä sen valmistamiseen kuluu maitoa kymmenkertainen määrä. Talvisin kasvihuoneessa kasvatettavien kurkkujen tai tomaattien ilmastopäästöt ovat samaa luokkaa kuin sianlihan, kun taas esimerkiksi soijan ilmastopäästöt ovat jopa alle 1 kg CO2/soijapapukilo. Hiilidioksidiekvivalentilla kuvataan eri kasvihuonekaasupäästöjen yhteenlaskettua ilmastoa lämmittävää vaikutusta.

Kuva: Elintarvikkeiden ilmastokuormitus

Eläintuotannon ilmastovaikutus aiheutuu sekä suoraan eläinten ruoansulatuksen tuottamista kaasuista ja lannasta ja epäsuorasti rehujen tuotannon ja varastoimisen sekä lannan varastoimisen päästöistä. 

Ruoantuotantoketjussa syntyvistä kasvihuonekaasuista tärkeimmät ovat hiilidioksidi, metaani ja dityppioksidi. Metaani, joka on voimakas kasvihuonekaasu, on peräisin karjan ruoansulatuksesta sekä lannasta ja sen kontribuutio ihmisten aiheuttamiin kasvihuonekaasupäästöihin on noin kolmannes. Dityppioksidia vapautuu muun muassa lannoitteiden typestä sekä välillisesti myös uuden viljely- ja laidunmaan raivaamisesta sademetsistä. Typpilannoitteiden tuottaminen puolestaan kuluttaa paljon energiaa erityisesti niiden vaatiman vedyn tuotannon takia. Vety tuotetaan yleensä maakaasusta.

Varsinaisina maatalouden päästöinä raportoidaan metaani- ja dityppioksidipäästöt tuotantoeläimistä, lannasta ja maaperästä. Lisäksi raportointisektorilla ”maankäyttö, maankäytön muutos ja metsätalous” (ns. LULUCF -sektori) raportoidaan hiilidioksidipäästöt maaperästä ja maan kalkitsemisesta sekä energiasektorilla maatalouden energiankäytöstä. 

Nautojen metaanipäästöt

Metaania syntyy märehtijöiden, kuten lehmien, lampaiden ja vuohien ruoansulatuksessa, kun niiden pötsissä elävät mikrobit käsittelevät vaikeasti sulavaa heinää ja kuitupitoisia kasvinosia. Metaani poistuu lehmän pötsistä röyhtäysten mukana. Yksi lehmä tuottaa päivässä 250 – 800 litraa metaania. Yhden lehmän vuosipäästöt voivatkin vastata jopa 10 000 km:n ajomatkaa henkilöautolla. Vuonna 2018 Suomessa oli nautoja yli 850 000, joten päästöjen ilmastovaikutus on merkittävä. Metaanin arvioidaan olevan jopa 84 kertaa hiilidioksidia voimakkaampi kasvihuonekaasu (20 vuoden ajalta laskettuna). 

Joissakin yhteyksissä on esitetty, että suomalainen naudanlihan tuotanto olisi ilmastovaikutuksiltaan epäolennaista tai jollain muulla tavalla ympäristön kannalta hyvä asia. Usein ajatus perustuu siihen, että “kun naudanlihaa on kuitenkin pakko tuottaa”. Näinhän ei tietenkään ole – ihminen pärjää oikein hyvin ilman lihaa tai maitoa. Suomalaiset naudat röyhtäilevät metaania samalla tavalla kuin lehmät muuallakin, ja sen myöntävät myös maitotuotteiden valmistajat. Toinen keino näyttää suomalaisen naudanlihan tuotannon päästöt todellista vähäisimpinä on laskennallisesti esittää karjatiloihin kuuluva metsä naudantuotannon hiilinieluna. Tällainen laskentatapa on kuitenkin virheellinen. Maatilaan kuuluva metsä ei vähennä naudantuotannon päästöjä, vaikka sitä laskennallisesti käytettäisiin päästöjen kompensointiin. Globaalisti maailman metaanipäästöt ovat nousussa, ja iso osuus niistä johtuu kasvavasta lihankulutuksesta. Myös Suomessa syödään naudanlihaa huomattavasti enemmän kuin 50-luvulla. Naudanlihan ja maidon kokonaiskulutuksen merkittävä vähentäminen edesauttaisi metaanipäästöjen saamista kuriin. Edistystä olisi jo sekin, että märehtijoiden sijaan tuotettaisiin muita eläimiä, joiden ruuansulatus ei tuota metaania. Tällaisia eläimiä ovat esimerkiksi sika ja kana. Tilanne mutkistuu heti, jos otetaan huomioon eläinten oikeudet, sillä Suomessa osa naudoista pääsee jaloittelemaan ulos tai jopa laiduntamaan, mutta siat ja broilerit kasvatetaan yleensä teollisemmissa tehotuotantolaitoksissa. Tässä artikkelissa keskitymme kuitenkin vain ympäristövaikutuksiin.

Maankäyttö

Suomen maatalousperäiset kasvihuonekaasupäästöt eivät ole merkittävissä määrin laskeneet koko 2000-luvun aikana. Maataloudessa on erittäin vaikea saada aikaan kokonaispäästöissä näkyvää vähennystä rajoittamatta eloperäisten maiden pinta-alan kasvua tai vähentämättä niiden muokkausta. Suomen koko peltoalaa tarkasteltaessa on selvää, että pellot ovat päästölähde, eivät nielu. Tämä pätee vaikka tarkastelusta jätettäisiin pois suuret turvepellot, joiden päästöt ovat kaikkein suurimmat. Tutkimuksen mukaan myös kivennäismailta nurmineen päivineen poistui vuosina 1974–2009 enemmän hiiltä kuin sinne sitoutui. 

Kuten aiemmin todettiin, vie eläinrehun tuottaminen huomattavan määrän maapinta-alaa. Esimerkiksi yhden lihakilon tuottamiseen tarvitaan noin kymmenen kiloa kasvirehua. Pääosa Suomessa tuotetusta viljasta käytetään rehuksi ja lisäksi yli 700 000 hehtaaria tuottaa nurmirehua eläimille. Samaan aikaan suurin syy maatalousperäisten päästöjen kasvuun on maapinta-alan kasvava käyttö. On täysin ilmeistä, että maatalouden ilmastopäästöjä ei voida leikata merkittävästi ilman, että lihan ja maidon kulutus käännetään laskuun. 

Kasvispohjaiseen ruokavalioon siirtyminen siis vähentäisi maataloustuotannon pinta-alan tarvetta huomattavasti. Vaikka maankäyttö viljelyyn sekä eläintuotannon suuri osuus maankäytöstä on selkeästi tunnistettu suurimmiksi syiksi maatalouden päästöihin, ei Suomen ilmastopolitiikassa silti ole toistaiseksi ehdotettu peltopinta-alan kasvun pysäyttämistä tai eläintuotannon vähentämistä. Edes päästöjä aiheuttavien turvepeltojen ennallistamista ei ole ehdotettu keinoksi päästöjen vähentämiseen. Maankäytön suhteen on ainoastaan esitetty seuraavia toimia: 

• pellon raivauksen rajoittamista jättämällä myöntämättä ympäristö- ja luonnonhaittakorvaukset vuoden 2004 jälkeen raivatulle pellolle ja
• ei käytetä EU-asetusten antamaa mahdollisuutta myöntää tukioikeudet kaikelle alalle, jolta ne puuttuvat (pois lukien nuoret ja aloittavat viljelijät), koska tällöin tukioikeudet myönnettäisiin myös kaadetulle metsälle.

Nämä maatalouden maankäytölle määritellyt toimenpiteet eivät ole vaikutuksiltaan läheskään riittäviä, jotta niillä saataisiin aikaan merkittäviä päästöleikkauksia. 

Lannanlevitykseen käytetyt turvesuot

Suomen päästölähteiden erikoisuutena ovat turvepellot. Ne ovat keskeinen maataloussektorin päästölähde ja aiheuttavat noin 50% kaikista sektorin päästöistä, vaikka niiden pinta-ala on vain noin 10% kaikesta peltomaasta. Pohjoisiin turvesoihin on varastoitunut huomattava määrä hiiltä. Suon ojittaminen pelloksi johtaa turvekerroksen vähittäiseen hajoamiseen ja sen seurauksena soiden ojitus Suomessa on johtanut yli kuuden miljoonan tonnin vuosittaisiin hiilidioksidipäästöihin. Turvepellolta tuotettujen tuotteiden elinkaaren keskimääräiset päästöt tuoteyksikköä kohti ovat siis kymmenen kertaa suuremmat kuin kivennäispelloilta saatujen tuotteiden päästöt. Turvepeltojen aiheuttama lisäys päästöihin on niin merkittävä, että se on samaa luokkaa kuin muut maatalouden päästöt yhteensä. Vuonna 2016 turvepeltojen päästöt olivat lähes 15 prosenttia Suomen kaikista kasvihuonekaasupäästöistä. 

Kuva: Turvepeltojen päästöt Suomessa muihin päästölähteisiin verrattuna (2014)

Vaikka tämä on ollut tiedossa, on turvepeltojen pinta-ala Suomessa noussut yli 40 000 hehtaaria vuosien 2000-2014 välisenä aikana. Turvepeltoja on Suomessa raivattu ennen kaikkea maidon- ja naudanlihantuotannon oheisvaikutuksena. Tämä johtuu siitä, että Suomen lainsäädäntö edellyttää, että eläintilalla on riittävä määrä peltopinta-alaa, jonne eläinten tuottama lanta voidaan levittää. Lain tarkoituksena on ollut vähentää maatalouden päästöjä vesistöihin. Maataloustuet ja tilojen kasvaminen ovat kuitenkin luoneet kannusteet uusien peltojen raivaukseen. Tätä uutta peltopinta-alaa on raivattu erityisesti pohjoisen turvealueilla. Kaiken lisäksi turvepeltojen raivaaminen aiheuttaa myös päästöjä vesistöihin. 

Turvesoita on viime vuosikymmeninä ojitettu pelloiksi kymmeniä tuhansia hehtaareja. Valtio tukee turvepeltojen raivaamista miljoonilla euroilla. 

Kuva: Turvepeltojen raivaamisen ilmastovaikutukset (lähde: Luke)

Nurmirehun käytön vaikutus päästöihin

Ajoittain väitetään, että suomalainen naudan kasvatus on kestävää, koska toisin kuin monessa muussa maassa, meillä suuri osa nautojen rehusta on nurmea. Suomalainen nurmi esitetään luonnollisena osana suomalaista ympäristöä. Kyse ei kuitenkaan ole kukkivasta, monipuolisesta luonnonniitystä vaan pellosta, jolla viljan sijaan viljellään muutamaa kylvettyä nurmikasvia. Nurmet ovat Suomessa tyypillisesti osa viljelykiertoa ja vain osa pelloista on pysyvästi nurmiviljelyssä. Nurmetkaan eivät sido hiiltä pysyvästi vaan hiilidioksidia vapautuu nurmiviljelyssäkin. On myös otettava huomioon vaihtoehtoiskustannus. Mikäli eläintuotantoa vähennettäisiin, nämä rehuntuotantoon käytettävät, yleensä keinolannoitetut nurmipellot voisivat vapautua muuhun käyttöön esimerkiksi metsitettäväksi tai hoidettaviksi monimuotoisempina laidunniittyinä (ns. perinnebiotyyppi). Tämä saattaisi pienentää maataloussektorin ympäristövaikutuksia merkittävästi. Hiilivarasto kyllä vähenee vähemmän nurmiviljelyssä kuin pelkässä peltoviljelyssä, mutta nurmet eivät silti ole Suomessa merkittävä hiilivarasto.

Vaikka päästöjen vähentämisen näkökulmasta nurmikiertoa voidaan suositella, ei se suinkaan kompensoi lihantuotannon muita päästöjä. Esimerkiksi naudan päästöt ovat aivan omaa luokkaansa, sillä märehtijänä nauta tuottaa jatkuvasti metaania, joka on hyvin voimakas kasvihuonekaasu. Suurin osa naudan päästöistä aiheutuu siis ruoansulatuksesta, eikä sitä nurmikierrolla saada hiilineutraaliksi. 

Myöskään luomutuotannolla ei ole merkittävää päästöjä vähentävää merkitystä. Vaikka luomutuotannossa väkilannoitteiden päästöt jäävät pois, vaatii se suuremman peltopinta-alan tuottaakseen tehotuotantoa vastaavan sadon, mikä tarkoittaa myös enemmän kaadettua metsää. Useat tutkimukset ovatkin todenneet, että riippuen tuotantotavoista luomu on usein ilmaston kannalta jopa huonompi vaihtoehto kuin tehotuotanto, kun päästöt suhteutetaan tuotetun sadon määrään.

Suomeen tuodun rehun vaikutus metsäkatoon muualla 

Kuten aiemmin on jo mainittu, käytetään erityisesti kalan, kanan ja sianlihan tuotannossa  tuontirehua. Suomeen tuodaan paljon rehusoijaa, jonka kasvatus Etelä-Amerikassa on johtanut sademetsien hakkuisiin. Sademetsän muokkaaminen pelloksi soijan kasvatukseen aiheuttaa huomattavia määriä kasvihuonekaasupäästöjä (jopa 17.8 kg CO2 eq yhtä kiloa soijapapua kohden, kun soijan päästöt normaalisti ovat alle 1kg CO2 eq). Vaikka kananliha on hiilijalanjäljeltään nautaa pienempi ongelma, edellyttää kanankasvatus nykyisessä mittakaavassa rehuntuontia. Jos lihankulutus Suomessa olisi vähäisempää ja olisi mahdollista käyttää rehuna vain kotimaista rehua, suomalainen lihan tuotanto ei aiheuttaisi sademetsien tuhoutumista. Kotimaisen rehun käyttö lisäisi myös ruoantuotannon omavaraisuusastetta ja vaikuttaisi positiivisesti huoltovarmuuteen.

Pakkaus ja säilytys

Sillä, millaiseen pakkaukseen ruoka on pakattu, on vain vähän merkitystä ruoantuotannon kokonaisvaikutusten kannalta. Yleensä pakkauksen osuus on alle 2% tuotteen elinkaaren kokonaispäästöistä. Pakkauksen osalta merkityksellistä on vain se, että se suojelee tuotetta ruokahävikiltä. Etenkin eläinperäiset ja prosessoidut tuotteet pilaantuvat helposti. FAO:n arvion mukaan jopa kolmannes tuotetusta ruoasta päätyy hävikkiin, jolloin sen tuottamisesta aiheutuneet päästöt ovat syntyneet turhaan. Ruokahävikin ehkäisy onkin yksi helpoimpia keinoja vähentää ruoantuotannon päästöjä.  

Lisäksi eläinperäisten tuotteiden kohdalla tulee tarkemmin huolehtia kylmäsäilytyksestä ja kylmäketjun ylläpidosta myös tuotteiden siirron aikana, joten päästöjä tästä aiheutuu kasviperäisiä tuotteita enemmän.

Kuljetukset

Ruoantuotannon ilmastovaikutuksista jopa 82 prosenttia syntyy maatiloilla, joten kuljetusten vaikutus ruoan hiilijalanjälkeen on vähäisempi kuin yleensä ajatellaan. Jos suomalainen kuluttaja kävelee lähikauppaan ja ostaa sieltä rahtilaivalla kuljetettua uusiseelantilaista lammasta, kuljetuksen kuormitus kiloa kohti voi jäädä jopa vähäisemmäksi kuin jos suomalainen kuluttaja ajaa maatilalle ostaakseen sieltä pienen määrän suomalaista lammasta. 

Lähellä tuotetussa ruoassa voi olla kuitenkin muita hyötyjä. Esimerkiksi kun ruoantuotannon aiheuttamat ympäristövaikutukset havaitsee vaikkapa läheisellä uimarannalla, on toimet vaikutusten ehkäisemiseksi helpommin hyväksyttävissä.

Eläintuotannon vaikutukset vesistöihin

Itämeren tilaan vaikuttavissa tekijöissä on viime vuosikymmeninä tapahtunut merkittäviä muutoksia. Itämereen kohdistuva ravinnekuormitus on vähentynyt vuosikymmenessä merkittävästi. Näin on tapahtunut erityisesti Pietarin alueen jätevesien puhdistamisen myötä. Samaan aikaan kotimaisen maatalouden ravinnekuormitus ei kuitenkaan ole keventynyt. Etelä- ja Lounais-Suomen pelloilta valuu edelleen vesistöihin ravinteita, jotka kuormittavat Suomen lähivesiä. Muiden päästölähteiden pienentyessä Suomen maataloudessa ei ole saavutettu ainuttakaan tavoitetta Itämeren kuormituksen vähentämiseksi. Maatalous onkin tällä hetkellä merkittävin rannikkovesien kuormituslähde Suomessa.

Vuosina 2008-2012 maatalouden osuus fosfori- ja typpikuormasta oli yli puolet. Toisin kuin voisi kuvitella, on suurten kaupunkien edustalla maatalouden osuus päästöistä merkittävä. Esimerkiksi Turun edustalla Saaristomerellä maatalouden osuus sekä fosfori- että typpikuormasta on jopa kolme neljäsosaa. Isojen kaupunkien lähialueilla on runsaasti myös intensiivistä maataloutta. Teollisuudella, kalankasvatuksella ja asutuskeskuksilla on edelleen merkitystä ravinnelähteinä, mutta näiden fosfori- ja typpikuormitus on vähentynyt huomattavasti ainakin viimeisten vuosikymmenien aikana.

Naapurimaihin verrattuna Suomen päästöt Itämereen erottuvat ikävästi Helsingin Sanomien julkaisemassa fosforikuormaa kuvaavassa kartassa.

Kuva: Valuma-alueelta tuleva fosforikuorma jaettuna valuma-alueen pinta-alalla. Kuva perustuu jäsenmaiden omiin mittauksiin ja mallinnuksiin. Tiedot ovat vuonna 2014 julkaistusta HELCOM PLC-6 -raportista. Lähde: Helsingin Sanomat. 

Suomen ympäristökeskus SYKE seuraa Suomen ihmistoiminnasta johtuvia ravinnepäästöjä Itämereen ja niiden päästölähteitä. Maatalous on merkittävin päästölähde kaikilla rannikkoalueillamme sekä typen että fosforin osalta. Maatalouden päästöosuus on niin merkittävä, että muiden sektorien vähennyksillä ei ole riittävästi vaikutusta Itämeren tilan kohenemiseen elleivät myös maatalouden päästöt vähene.   

Kuva: Ihmistoiminnasta aiheutuva kokonaistyppikuorma (SYKE)

Kuva: Ihmistoiminnasta johtuva Itämeren fosforikuormitus (SYKE)

Maatalouden päästöihin voidaan vaikuttaa kahdella tavalla: joko rajoittamalla päästöjä lainsäädännöllä tai muuttamalla ruokailutottumuksia. SYKEn mukaan suomalaisten keskimääräinen Itämeri-jalanjälki kasvattaa meressä runsaat 1300 kg levää, mm. sinilevää. Ruoantuotannon osuus siitä on 60 %.  Tehokkain tapa vaikuttaa omaan Itämeri-jalanjälkeen onkin vähentää liha- ja maitotuotteiden kulutusta. Koska maataloustuotteita viedään myös ulkomaille, on välttämätöntä kohdistaa toimia suoraan maataloustuotantoonkin.

Kuva: Ruoan vaikutus Itämeren levätilanteeseen. Lähde: SYKE

Eläintuotannon ympäristöhaittojen vähennyskeinot

Eläintuotannon ympäristöhaittojen vähentäminen teknologisin keinoin on riittämätöntä ilman lihankulutuksen tuntuvaa vähentämistä. Uusien teknologioiden käyttöönotto kestäisi tässä tilanteessa liian kauan, jotta olisi mitään mahdollisuuksia kääntää kehitystä kohti asetettuja ilmastotavoitteita. Haittavaikutuksiin tulee puuttua välittömästi, jolloin kulutuksen radikaali vähentäminen on ehdottomasti paras keino.

Suomen maatalouden ja suomalaisten kuluttaman ruoan päästöjä voidaan vähentää mm. seuraavin keinoin:

RUOKAVALIO

• • kuluttamalla radikaalisti vähemmän lihaa ja maitotuotteita – jopa lähes 60% suomalaisten kuluttamasta maidosta syödään juuston muodossa, jonka ilmastovaikutus on lähes yhtä suuri kuin naudanlihan (10-13 kg CO2 per juustokilo)
  • kuluttamalla naudanlihan sijaan muiden, ei-märehtivien tuotantoeläinten lihaa, kuten kanan- tai sianlihaa
  • käyttämällä kasviksia sesongin mukaan: talvella kannattaa syödä juureksia ja pakastemarjoja ja kesällä nauttia tuoreista satokauden tuotteista, kuten salaatista, kurkusta ja tomaateista – ja unohtaa talvella tuotetut kasvihuonekasvikset 
  • vaihtamalla kasvatettu kala kotimaiseen kalastettuun haukeen, särkeen, muikkuihin, ahveniin tai silakkaan – kalastus ei vaadi erillistä kasvattamista eikä erillistä rehuntuotantoa toisin kuin kalankasvatus
  • parhaimmat vaikutukset saadaan kuitenkin aikaan siirtymällä kokonaan vegaaniseen tai vähintään kasvispainotteiseen ruokavalioon; ns. flexauksella silloin, kun se tarkoittaa lihansyöntiä esimerkiksi kerran kuukaudessa, on jo merkittäviä vaikutuksia

MAATALOUS / RUOANTUOTANTO

• pysäyttämällä turvesoiden raivaaminen pelloiksi ja vähentämällä jo raivattujen turvesoiden päästöjä sopivin toimenpitein
• parantamalla tuotantotilojen energiatehokkuutta ja käyttämällä tiloilla vähäpäästöistä energiaa
• kasvattamalla peltojen hiilinieluja ja pitämällä hyvää huolta peltomaan rakenteesta
• hyödyntämällä ekologisia viljelymenetelmiä (esim. biologinen typensidonta, viljelykierto)
• etsimällä keinoja vähentää nautojen metaanipäästöjä esimerkiksi merileväruokinnan avulla
• käyttämällä lannan tuottamaa metaania polttoaineena
• vähentämällä ravinteiden valumista vesistöihin esimerkiksi riittävillä suoja-alueilla sekä muilla toimenpiteillä
• ohjaamalla kulutusta verotuksella, esimerkiksi lihaveron avulla
• ohjaamalla kulutusta elintarvikkeisiin lisättävien CO2-merkintöjen avulla

On tärkeää huomioida, että maatalousmaa voi oikein hoidettuna toimia myös hiilinieluna. Maatalousmaaperän hiilensidonnasta on esitetty arvioita globaalilla tasolla ja jos kyseistä arviota peltojen globaalista hiilensidontakyvystä sovelletaan karkeasti Suomen peltohehtaareihin, saadaan teoreettiseksi päästövähennysmahdollisuudeksi noin 1–10 miljoonaa tonnia hiilidioksidipäästöjä vastaava määrä. Todellinen vähennysmahdollisuus lienee muutaman miljoonan hiilidioksiditonnin luokkaa.

Ruoantuotannon päästöjä vähennettäessä on yhtä tärkeää vaikuttaa maatalouden tuotantotapojen kehittämisen lisäksi myös ruoan kulutukseen. Länsimaissa syödään nykyisin aivan liikaa ja tämä näkyy etenkin liian suurena lihan kulutuksena. Esimerkiksi suomalaisten keskimääräisen liha-annoksen koko on kasvanut huomattavasti viime vuosikymmeninä. Suomalainen syö keskimäärin jopa yli 80 kiloa lihaa vuodessa. Ravitsemuksellisesti näin suuri lihankulutus ei ole perusteltavissa. Hiljattain julkaistun THL:n FinRavinto 2017 -tutkimuksen mukaan suomalaisista miehistä kahdeksan kymmenestä syö lihaa yli suositusten – josta punaista lihaa jopa seitsemän kertaa suosituksia enemmän. Naisistakin neljännes syö punaista lihaa suosituksia enemmän. Lihavalmisteita ja punaista lihaa ei tulisi käyttää enempää kuin 500g viikossa (kypsää lihaa). Tämä on siis maksimi, jonka ylittäminen on terveydelle haitallista. Terveydelle tarpeellinen proteiinintarve voidaan kattaa jo paljon pienemmillä lihamäärillä, tai tarve voidaan tyydyttää kokonaan kasviproteiinilla. Tosiasia on, että niin annoskokojen pienentäminen vastaamaan todellista tarvetta kuin lihan vaihtaminen kasviproteiiniin pienentävät sekä ruokakustannuksia että hiilijalanjälkeä – ja samalla ehkäisevät monia terveysongelmia ja siten laskevat elintasosairauksista johtuvia terveydenhoitomenoja.

Ruokavalion merkitys

Sitran tuoreessa “1,5 asteen elämäntavat” –selvityksessä vertaillaan eri elintarvikelajien välisiä päästöjä. Kuvion ylin katkoviiva kuvaa nykyistä keskimääräistä kulutusta ja alemmat katkoviivat tavoitteita vuosiin 2030 ja 2050 mennessä. Tämä tarkoittaa sitä, että etenkin lihan ja maitotuotteiden mutta myös kalan ja kananmunien kulutusta on vähennettävä runsaasti, mikäli Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteet halutaan saavuttaa.

Yksilön elämäntapoja tarkastellessa muutokset ruokavaliossa ja matkustustavoissa vaikuttavat eniten yksilön hiilijalanjälkeen. 

Lähde: HS.fi

Ravitsemuksellisesti tasapainoisia lounasannoksia vertailleen suomalaistutkimuksen mukaan sekaruokalounaat kuormittavat ilmastoa 2–3-kertaisesti verrattuna kasvisaterioihin. 

Myös useat kansainväliset vertaisarvioidut tutkimukset ovat todenneet, että vegaaninen ruokavalio on aina sekaruovaliota vähäpäästöisempi ja ympäristöystävällisempi vaihtoehto huolimatta tuotantomenetelmistä. Esimerkiksi erään Oxfordin yliopiston tutkimuksen alkuperäinen tarkoitus oli selvittää, onko olemassa ympäristöystävällistä eläintuotantoa. Kuitenkin jopa vähäpäästöisimmillä eläintuotteilla on suurempi ympäristövaikutus kuin kasvipohjaisilla vastaavilla tuotteilla. Tutkimuksen mukaan ilman lihan ja maidon tuotantoa maa-alan käyttöä voitaisiin vähentää jopa 75%:lla ja silti ruokkia koko planeetan väestö. Tutkimus toteaa myös, että vaikka lihan- ja maidontuotanto vievät 83% maatalouden käytöstä olevasta maa-alasta ja aiheuttavat 60% päästöistä, ne tuottavat vain 18% kaloreista ja 37% proteiinista. Samainen tutkimus korjasi myös usein esitetyn virheellisen väitteen siitä, että nurmirehulla tuotettu liha olisi jotenkin ympäristöystävällistä – punainen liha on aina ympäristön kannalta huonoin valinta tuotantotavoista huolimatta. Lisäksi kalankasvatus on mainettaan pahempi päästöjen aiheuttaja.

Toinen vastaava tutkimus totesi, että ruoantuotantoon liittyviä päästöjä voitaisiin vähentää 29%:lla siirtymällä ravitsemussuositusten mukaiseen ruokavalioon, 63%:lla siirtymällä kasvisruokavalioon ja 70%:lla siirtymällä vegaaniseen ruokavalioon. 

Kuva: Brittiläisen tutkimuksen tulokset eri ruokavalioiden ilmastovaikutuksista

Lopuksi 

Valtaosa maatalouteen käytetystä maapinta-alasta, maatalouden aiheuttamasta Itämeren rehevöitymisestä, lajikadosta sekä maankäytöstä johtuvista kasvihuonekaasupäästöistä on seurausta ensisijaisesti eläintuotannosta. Merkittäviä määriä kasvihuonekaasuja syntyy suoraan naudanlihan ja maidon tuotannossa märehtijälle tyypillisinä metaanipäästöinä. Suomessa tuotettu liha vaikuttaa välillisesti rehuntuotannon kautta biodiversiteetin heikkenemiseen myös mm. Amazonin sademetsissä, joten suomalaisen lihan ja kasvatetun kalan ympäristövaikutukset ulottuvat kauas kotimaan rajojen ulkopuolelle.

Usein esitetään, että nykyisen kaltaista eläintuotantoa tarvitaan huoltovarmuuden vuoksi. Ei ole kuitenkaan perusteltua miksi juuri paljon resursseja vaativa eläintuotanto olisi erityisen hyvä tapa varautua kriisitilanteisiin. Huoltovarmuudella perustellaan usein aivan mitä tahansa maataloustuotantoa, mutta politiikan tulisi perustua järkevään arvioon siitä, kuinka tärkeäksi koettu tavoite voidaan parhaiten saavuttaa. On selvää, että nykyinen määrä eläintuotantoa ei olisi kotimaisin resurssein ilman tuontirehua edes ylläpidettävissä.

Nautataloutta perustellaan usein myös sillä, että märehtijä pystyy muuttamaan ruohoa ihmisravinnoksi kelpaavaksi proteiiniksi, maidoksi ja lihaksi. Tässä on kuitenkin kyse poikkeuksellisista olosuhteista teollisen lihantuotannon joukossa eikä syy ole perusteltu Suomen olosuhteissa. Laitumena ja rehupeltona on nimittäin paljon täysin viljelykelpoista maatalousmaata, jolla voisi kasvattaa ruokakasveja ihmisille.

Eläintuotanto on kuitenkin aluepoliittisesti vaikea teema. Viljan tuotanto ihmisille on keskittynyt maan eteläosiin, kun taas esimerkiksi nautatilat ovat pohjoisempana. Jos priorisoimme kotimaista kasvisruokaa ympäristösyin, voi sen tuotanto helposti keskittyä etelään suurimman osan maatalousmaasta tullessa “tarpeettomaksi”. Tämä voi ymmärrettävästi aiheuttaa huolta pohjoisessa, ja se kuinka tähän huoleen vastataan, on tärkeä poliittinen kysymys. Olisiko kuitenkin parempi tukea pohjoisen tiloja pienimuotoisemmassa mutta ekologisesti kestävämmässä toiminnassa? Voisimmeko esimerkiksi luoda tiloille tuloja perinnebiotooppien rakentamisesta tai ylläpitämisestä sekä hiilensidonnasta? Tuloja voisi saada myös pienimuotoisesta, mutta kestävästä ja biodiversiteettiä tukevasta eläintuotannosta ja luontomatkailusta. Lisäämällä luonnontilaisen ympäristön määrä ja tukemalla biodiversiteetin kasvua voitaisiin samalla kasvattaa kotimaan matkailua.

Suomen pohjoisosien asuttuna pitämisen ei kuitenkaan tarvitse tapahtua tukemalla ehdoin tahdoin ympäristön kannalta haitallista tuotantorakennetta. Tiloja tulee tukea siirtymään kokonaisedun kannalta parhaisiin käytäntöihin ymmärtäen samalla, että tähänastiset maataloustuet ovat kannustaneet tuottajia kenties kalliisiin investointeihin, joiden aiheuttaman velkataakan hoidossa tilalliset voivat tarvita apua. Maataloustuottajia on tuettava siirtymävaiheen ajan, kun koko Suomen kasvihuonekaasupäästöt painetaan Pariisin sopimuksen mukaisesti nollaan ja sen alle.

Vastuuta ruoantuotannon ympäristövaikutuksista ei voi sälyttää vain maataloussektorille. On myös tarkasteltava kulutusta ja miten voimme sitä ohjata. Poliittisilla päättäjillä on lukuisia keinoja vaikuttaa kulutustottumuksiimme. Monipuolistuva kasviproteiinien tarjonta tekee ruokavalion muuttamisesta kasvisvoittoisempaan suuntaan helpompaa. Tässä on myös mahdollisuus uudelle liiketoiminnalle. Suomi voi olla edelläkävijä erityisesti pohjoisiin olosuhteisiin soveltuvien kasvipohjaisten proteiinituotteiden tutkimuksessa, kehittämisessä ja tuotannossa. Näistä on mahdollista kehittää myös vientiin sopivia tuotteita. Olemmehan me jo todistaneet ruotsalaisen Oatlyn maailmanvalloitusta. Myös meillä on kaikki edellytykset vallata uusia markkinoita suomalaisilla kasviproteiinituotteilla.

Viite – Tieteen ja teknologian vihreät ry
Johanna Kohvakka, puheenjohtaja
Jani-Petri Martikainen, varapuheenjohtaja
Aino Tuominen