Satu Hassi kirjoittaa varovaisuusperiaatteesta.
Kysymys on enemmän kuin puoli vastausta. Tanskalainen fyysikko, runoilija ja filosofi Piet Hein totesi joskus 1980-luvulla Nobel-juhlassa, että tutkimuksessa tärkeitä on kysymysten asettaminen, koska kysymys sisältää jo vastauksensa. Kun tutkitaan asiaa, jonka luonnetta ei vielä ymmärretä, kysymykset kyetään muotoilemaan täsmällisesti vasta suunnilleen, kun vastauksetkin on jo löydetty.
Taannoinen USA:n varapresidentti Dick Cheney sai paljon pilkkaa puhuttuaan siitä, että on olemassa ”known unknowns” ja ”unknown unknowns”. Minusta tämä jako on olennainen, ja varovaisuusperiaatteen näkökulmasta pulma on juuri ”unknown unknowns”.
Varovaisuusperiaate on omaksuttu yhdeksi ympäristönsuojelun keskeisistä periaatteesta kokemuksen kautta. Kun otetaan käyttöön uudentyyppisiä asioita ja halutaan selvittää niiden riskit, voi kulua kauan ennenkuin tiedetään edes, mitä pitäisi tutkia.
Käsitteenä varovaisuusperiaate syntyi Saksassa 1970-luvulla. Silloin oli kyse metsäkuolemista, joiden aiheuttajiksi epäiltiin happosateita. Saksassa päätettiin, että toimet ovat perusteltuja vaikka syy-seuraussuhteesta ei olisikaan täyttä näyttöä, jos mahdollinen vahinko iso ja peruuttamaton. On siis punnittava sekä toimien että toimimattomuuden kustannuksia. Sittemmin varovaisuusperiaate tuli mon
iin kansainvälisiin sopimuksiin ja EU hyväksyi sen ohjenuoraksi vuonna 2000.
Euroopan ympäristövirasto EEA julkaisi vuonna 2001 raportin ”Late lessons from early warnings”, jossa käydään läpi kokemuksia ympäristöuhkista yli 100 vuoden ajalta.
EEA:n raportin johtopäätöksistä ensimmäinen on: tiedon puutteisiin pitää suhtautua vakavasti. Se on tietenkin hyvin vaativaa. Miten voimme tietää, millaisista asioista emme tiedä, eli missä ovat Cheneyn ”unknown unknowns”?
Useista isoista ongelmista on kuitenkin ollut viitteitä vuosia, jopa vuosikymmeniä ennen kuin niitä on otettu vakavasti. Selviäkin vaaran merkkejä on sivuutettu hyvinkin pitkään. Esimerkiksi ensimmäiset havainnot säteilyn aiheuttamista kudosvaurioista tehtiin 1890-luvulla. Meni yli 50 vuotta ennenkuin säteilyn terveysvaarat tunnustettiin kunnolla. Asbestin vaarat havaittiin 1800-luvun lopulla mutta kieltoon meni noin sata vuotta. Niin sanottujen freonien kohdalla ensimmäiset varoitusmerkit saatiin vuonna 1974 ja sopimus niiden rajoittamiseksi tehtiin 1987. Mutta kemian havainnot, joiden pohjalta asiaa olisi voinut ruveta tutkimaan, tehtiin paljon aikaisemmin.
Miksi havainnoista toimiin niin usein kestää niin kauan?
Usein vahinkojen estämisen kustannukset ovat melko selvät ja maksajat vielä selvemmät – ja nämä tahot eivät tietenkään halua rajoituksia. Sen sijaan vahingot tulevat pitemmällä aikavälillä ja niiden kustannuksia on vaikeampi arvioida. Sitäkään ei tarkkaan tiedetä, ketkä vahingoista kärsivät ja ketkä vastaavasti hyötyvät terveyttä suojaavista rajoituksista.
Haittoja estäviä toimia on usein viivyttänyt myös virheellinen varmuus siitä, että haittoja ei ole. Se on usein perustunut asioiden liian kapeaan tutkimiseen. Todellisuudessa ”kaikki liittyy kaikkeen”, systeemit ovat kompleksisia, lukemattomat asiat vaikuttavat toisiinsa. Toki on olemassa esimerkkejä myös ”virhehälytyksistä”. Niitä on kuitenkin paljon vähemmän kuin väitteitä oikeiden huolien perättömyydestä. Väitetyistä virhehälytyksistä EEA on julkaissut toisen raportin.
Käydäänpä läpi joitakin EEA:n vuoden 2001 raportissa esiteltyjä tapausesimerkkejä.
Säteily
Wilhelm Röntgen havaitsi ”X-säteet” vuonna 1895. Keksintö herätti innostusta ja merkit röntgensäteiden aiheuttamista ihovaurioista sivuutettiin.
Henri Becquerel ja Curien pariskunta löysivät radioaktiivisuuden ja radiumin 1898. Becquerel ja Pierre Curie saivat molemmat ihovaurioita kannettuaan taskussaan säteileviä radioaktiivisia näytteitä. Säteilyn oli huomattu vahingoittavan elävää kudosta, mutta silti radiumia pidettiin 1900-luvun alussa lähinnä yleislääkkeenä.
Bostonilainen hammaslääkäri William Rollins totesi, että säteily voi aiheuttaa silmä- ja sikiövaurioita, ja ehdotti säteilyannoksen rajoittamista 1900-luvun alussa. Saksan radiologiseura hyväksyi ensimmäiset säteilysuojelunormit jo vuonna 1913. Vuonna 1958 brittiläinen epidemiologi Alice Stewart palasi Rollinsin yli 50 vuotta vanhoihin julkaisuihin ja ehdotti rajoituksia lantion alueen säteilyannoksiin syntymättömien lasten suojelemiseksi, minkä lääkintäviranomaiset aluksi torjuivat.
Vuonna 1949 Kanadassa pidetty konferenssi oli käännekohta suhtautumisessa säteilyn terveysvaikutuksiin. Silti esimerkiksi kenkäkaupoissa käytettiin niin sanottuja pedaskooppeja kenkien ja jalkojen läpivalaisuun vielä 1950-luvulla. Olen itsekin lapsena työntänyt sellaiseen jalkani Tampereen Stockmannilla 50-luvun lopulla.
Bentseeni
Bentseeni vahingoittaa luuydintä. Sen aiheuttamista sairastumisista ja leukemiakuolemista oli tietoa jo 1890-luvulla. Mutta bentseeni on kätevä liuotin ja sen käyttö yleistyi kumiteollisuudessa. Terveyshaitoista saatiin dramaattisia näyttöjä, esimerkiksi Ruotsissa 1940-luvulla yhdessä ainoassa sadetakkitehtaassa 60 työntekijää sai bentseenimyrkytyksen. 1946 American Conference of Governmental Industrial Hygienists (ACGIH) suositti bentseenialtistukselle 100 ppm (miljoonasosan) rajaa, vaikka myrkytyksiä oli havaittu 25 ja 10 ppm pitoisuuksissa.
1970-luvulla bentseeniä käyttävä ja valmistava teollisuus omaksui uudenlaisen strategian. Se alkoi vaatia haitoista täyttä tieteellistä varmuutta ja palkkasi konsultteja kiistämään terveyshaittoja osoittaneita tutkimustuloksia. Tämä viivytti kunnollisten turvarajojen käyttöönottoa. Sittemmin monet muutkin teollisuudenalat ovat vaatineet täydellistä varmuutta syy-yhteydestä jarruttaakseen rajoituksia.
Bensiinin sisältämälle bentseenille altistutaan edelleen, muun muassa täytettäessä moottorisahojen ja ruohonleikkurien polttoainetankkeja ja käytettäessä bensiiniä puhdistusaineena.
Asbesti
Asbesti aiheuttaa mesotelioomaa, keuhkosyöpää, joka usein tappaa vuoden kuluessa diagnoosista. Mutta altistumisen ja taudin ilmenemisen välillä kuluu jopa 40 vuotta. Euroopassa arvioidaan, että aikaisempien vuosikymmenien asbestialtistus tulee aiheuttamaan satojatuhansia kuolemia vielä 30-40 vuotta sen jälkeen, kun asbesti vuosituhannen vaihteen tienoilla kiellettiin.
”Valkoista” asbestia alettiin tuottaa Kanadassa 1879, ”sinistä” ja ”ruskeaa” pari vuotta myöhemmin. 20 vuoden kuluessa asbestin käyttönotosta tätä ”taikamineraalia” oli jo sadassa tuotteessa. Vuonna 1998 niitä tuotettiin maailmassa 2 miljoonaa tonnia. Tuonti EU:hun oli huipussaan 1970-luvun puolivälissä, pysyi yli 800 000 tonnissa 1980-luvulle ja putosi 1990-luvun alkuvuosina 100 000 tonniin. Asbestia on käytetty hyvin monenlaisissa materiaaleissa, erityisesti rakennusmateriaaleissa. Äskettäin Suomessa tuli voimaan säädös, että vanhoja taloja ei saa ruveta remontoimaan ilman asbestikartoitusta. Kehitysmaissa asbestia käytetään edelleen.
Jo vuonna 1898 ”tehdastarkastaja” Lucy Deane totesi keuhkovaurioita Britannian pölyisten asbestityöpaikkojen työntekijöillä. Eräs lääkäri totesi keuhkovaurion 33-vuotiaalla miehellä, joka kertoi olevansa tietyn asbestityöpaikan 10 työntekijästä ainoana vielä hengissä. Vuonna 1906 Ranskassa 50 naistyöntekijää kuoli asbestitekstiiliteollisuudessa. Silti Britanniassa ei otettu asbestia ammattitautien aiheuttajien luetteloon.
Vuonna 1911 uraauurtavien rottakokeiden tulokset tukivat asbestin vaarallisuutta. Vuonna 1918 USA:n vakuutusala totesi asbestityöntekijöiden kuolleisuuden suureksi. 1927 ilmestyi ensimmäinen väitöskirja asbestikuolemista. Asbestin ja keuhkovaurioiden yhteyden todistamista vaikeutti se, että kuolleista monilla oli muitakin keuhkosairauksia, kuten tuberkuloosi. Vuonna 1928 Britannian hallitus teetti selvityksen, jonka mukaan 20 vuotta alalla olleista asbestityöntekijöistä 66% saa asbestoosin. Vuonna 1931 säädettiin työpaikoille asbestipölyrajoitukset, jotka pysyivät samoina yli 30 vuotta.
Asbestin ja keuhkosyövän yhteyden todistamista vaikeutti tupakoinnin yleistyminen ja pitkä latenssiaika. Myös rajoitusten myönteiset vaikutukset näkyivät vasta pitkän ajan päästä. Sittemmin on todettu, että asbesti 5-kertaistaa ja tupakka 10-kertaistaa keuhkosyöpäriskin, molemmille altistuminen 50-kertaistaa.
1960-luvulla havaittiin että vain kuukausien pituinen altistuminen saattaa aiheuttaa mesoteliooman ja asbestisairauksia todettiin myös asbestituotteita käyttävillä aloilla. Aluksi havaintojen tekijöitä pyrittiin leimaamaan. Vasta vuoden 2000 tienoilla todettiin mesoteliooman yhteys altistumiseen lapsena, esimerkiksi asumiseen asbestia käyttävän tehtaan lähellä.
1986 WHO:n alainen IARC totesi, että kaikki kolme asbestin muotoa ovat karsinogeeneja ja ettei turvallista alarajaa ole.
Britannia tiukensi sääntöjä vuosina 1987 ja 1989 ja kielsi kaikki asbestin muodot vuonna 1998. Seuraavana vuonna EU päätti, että sen jäsenmaiden pitää kieltää asbesti vuoteen 2005 mennessä. Vuonna 2005 Kanada riitautti tämän WTO:ssa, mutta EU voitti kiistan. Hollannissa arvioitiin, että jos asbesti olisi kielletty vuonna 1965 eikä 1993, olisi säästetty 34 000 kuolemaa ja rakentamiseen liittyvissä kustannuksissa 41 miljardia Hollannin guldenia. Asbestikartellit pyrkivät vuosien ajan estämään korvaavien aineiden käytön, esimerkiksi teollisuuden mineraalivillaeristeet.
PCB
PCB keksittiin laboratoriossa 1881. Vuonna 1899 todettiin, että alan työntekijöitä sairastui klooriakneen, tuskalliseen ihotautiin. PCB:n massatuotanto alkoi vuonna 1929. 1960-luvun loppupuolella alettiin julkisesti puhua PCB:n vaarallisuudesta terveydelle, mutta silti sen massatuotanto jatkui 1980-luvun puoliväliin.
Kuten asbestiakin, PCB:tä pidettiin pitkään oikein mainiona aineena. Sen avulla sähkölaitteista saatiin paloturvallisempia ja kevyempiä. PCB levisi lämmönvaihtimiin, hydrauliöljyihin, PVC-muovien ainesosaksi, maaleihin, liimoihin, voiteluaineisiin, itsejäljentäviin papereihin, rakennustiivisteisiin.
Ainetta tuottava Monsanto-yritys tiesi haitoista viimeistään 1930-luvun lopulla. Kuolleiden klooriaknesta kärsivien työntekijöiden ruumiinavauksissa oli havaittu pahoja maksavaurioita. Rottakokeet vahvistivat PCB:n aiheuttavan maksavaurioita. Kun näitä tuloksia esiteltiin valmistaja- ja käyttäjäteollisuuden konferenssissa, Halowax-yhtiön johtaja totesi, että pitää ryhtyä toimiin joukkohysterian estämiseksi.
1960-luvulla ilmeni, että PCB on myös ympäristömyrkky. Vuonna 1966 DDT:tä tutkiva Søren Jensen havaitsi ruotsalaisissa merikotkissa tuntemattomia molekyylejä, joiden pitoisuudet kotkissa olivat suurempia kuin kaloissa. Jensen päätteli, että aine rikastuu ravintoketjussa ja hajoaa hyvin hitaasti. Hän totesi aineen PCB:ksi ja julkaisi tuloksensa vuonna 1969.
1970-luvulla Itämeren merikotkanaaraat olivat melkein steriilejä. Hedelmättömyys korreloi PCB-pitoisuuden kanssa. Sama havattiin hylkeissä.
1968 Japanissa 1800 ihmistä sai myrkytyksen PCB:n saastuttamasta riisiöljystä. PCB:n leviäminen ympäristöön sai mediassa huomiota. Monsanto lähti julkiseen vastahyökkäykseen: ”Ruotsalaiset ja amerikkalaiset tutkijat … väittävät että polyklooratut bifenyylit ovat ’hyvin myrkyllisiä’. Tämä yksinkertaisesti ei ole totta.” Silti Monsanto laati vuonna 1969 sisäisen ohjelman saastumisen estämiseksi.
1970-luvulla havaittiin PCB:n levinneen kaikkialle, Arktista myöten.
1972 Ruotsi kielsi PCB:n ”avoimissa” käytöissä, kuten maaleissa ja tiivisteissä. 1973 OECD suositti samaa jäsenvaltioilleen. Käyttö ”suljetuissa” järjestelmissä jatkui. Vuonna 1976 USA kielsi PBC:n käytön muissa kuin täysin suljettuissa sovelluksissa. 18 kuukautta myöhemmin kiellettiin kaikki PCB:n valmistus, prosessointi ja jakelu. Britanniassa tuotanto päättyi 1978 ja USA:ssa 1979.
1979 Taiwanissa 2 000 ihmistä sai myrkytyksen saastuneesta riisiöljystä. Tapaus sai enemmän julkisuutta kuin aiempi Japanin tapaus. PCB:n todettiin aiheuttavan vakavia haittoja syntymättömille lapsille.
1980-luvulla ymmärrettiin, että PCB muuntuu elimistöön kertymisen aikana. Tämä selitti aiempien löydösten epäjohdonmukaisuuksia. Äidinmaidosta löydettiin PCB:tä. Aine todettiin hormonihäiritsijäksi, saastunutta riisiöljyä syöneiden naisten poikalapsilla havaittiin mm. epänormaalin pieniä peniksiä. Syntyi käsite fetotoksisuus (myrkyllisyys sikiölle). Pohjois-Amerikan suurten järvien alueella paljon kalaa syöneiden naisten lapsilla havaittiin muun muassa keskittymisvaikeuksia ja alentunut älykkyysosamäärä.
Vuoden 1990 kolmas Pohjanmeri-konferenssi päätti, että PCB:n käyttö lopetetaan 1999 mennessä. Vuonna 1995 Barcelonan sopimuksella kiellettiin PCB:n käyttö Välimeren alueella 2005 mennessä. Syksyllä 1995 Washingtonissa hyväksyttiin globaali pysyviä orgaanisia ympäristömyrkkyjä eli POP-aineita koskeva toimintaohjelma, joka koski myös PCB:tä. Vuonna 1996 EU päätti poistaa PCB:n käytöstä vuoteen 2010 mennessä. PCB:tä sisältäviä muuntajia on silti edelleen käytössä.
1999 Belgiassa oli iso skandaali, kun todettiin, että kanoille oli syötetty PCB:llä ja furaaneilla saastunutta rehua. Myrkkyjen lähdettä ei kyetty todistamaan, mutta vahva epäily kohdistui vanhojen muuntajien laittomaan dumppaamiseen.
Freonit (halokarbonit) ja otsonikerros
1900-luvun alkupuoliskolla ilmakehään päästettiin 23 miljoonaa tonnia CFC-aineita ja lisäksi klooripitoisia metyylikloroformia, hiilitetrakloridia ja hydroflurokarbonia. Nyt stratosfäärissä eli yläilmakehässä on klooria 5-kertaisesti verrattuna vuoteen 1950.
Nämä yhdisteet kehitettiin laboratorioissa 1800-luvun lopulla. Hiilitetrakloridia alettiin käyttää palosammuttimissa ja liuottimena kemiallisissa pesuloissa.
1800-1900 -lukujen vaihteessa otsoni oli tärkeä teollisuuskemikaali. Voimakkaana hapettajana sitä käytettiin esimerkiksi vedenpuhdistukseen, Lontoon maanalaisen ilman puhdistukseen, valkaisuaineena, hajunpoistajana ja ruoan säilöntäaineena. Mutta otsonin roolia ilmakehässä ei tunnettu, ei myöskään ilmakehän rakennetta. Varsinainen yläilmakehän tutkimus alkoi vasta 1950-luvulla.
Belgialainen kemisti Frederic Swartz kehitti CFC-11:n ja CFC-12:n, joita du Pont-yhtiö alkoi tuottaa 1930-luvun alkupuoliskolla. Teollisuudessa kloori oli syrjäyttänyt otsonin valkaisu- ja sterilointiaineena. Suihkepullolle oli saatu patentti 1926, mutta laajempaan käyttöön ne tulivat vasta toisessa maailmansodassa hyönteismyrkkypakkauksina. Ponneaineena käytettiin CFC:tä. Suihkepullojen massatuotanto alkoi USA:ssa 1947.
Vuonna 1929 General Motors-yhtiön Thomas Midgely suositteli jäähdytyslaitteiden kemikaaleiksi CFC-12 ja CFC-11 -yhdisteitä tehokkaina, myrkyttöminä ja palamattomina. Siihen mennessä oli jo havaittu, että yläilmakehässä on otsonikerros, ja ymmärrettiin, että otsonia muodostui auringon ultraviolettisäteilyn vaikutuksesta. Mutta yläilmakehän virtauksia alettiin ymmärtää vasta noin 50 vuotta myöhemmin.
CFC-päästöt ilmakehään kasvoivat rajusti toisen maailmansodan jälkeen, kun ihmiset oli opetettu ostamaan suihkepulloja ja heittämään tyhjät pullot pois. CFC:tä pidettiin teollisuuden kauan kaipaamana ”ihmekemikaalina”.
1970-luvulla tutkittiin ihmisen toiminnan vaikutusta otsonikerrokseen. Ääntä nopeampien lentokoneiden käyttöönottoa hillittiin, koska epäiltiin niiden päästämien typen oksidien haittaavan otsonikerrosta. 1974 ilmestyi yhdysvaltalaisten tutkijoiden julkaisuja (Molina and Rowland, 1974; Cicerone et al., 1974), joissa esitettiin, että CFC-aineet nousevat pysyvyytensä vuoksi lopulta stratosfääriin, jossa kloori vapautuu ja alkaa tuhota otsonia. Tästä hypoteesista kiisteltiin kiivaasti yli kymmenen vuotta. 1977 UNEP laati tutkimukseen painottuvan toimintaohjelman.
USA:ssa kampanja, joka oli saanut aikaan rajoituksia yliäänikoneisiin, johti myös CFC:n kieltoon suihkepulloissa. Vastaavan päätöksen tekivät myös Kanada, Ruotsi ja Norja. Samaan aikaan eurooppalaiset ympäristöjärjestöt keskittyivät happosateisiin.
Vuonna 1980 EU:n ministerineuvosto kuitenkin päätti, että CFC-aineiden tuotantokapasiteetti jäädytetään ja käyttöä aerosoleissa vähennetään. Ele oli lähinnä symbolinen, koska tuotantokapasiteetti oli vajaakäytössä öljykriisin aiheuttaman laman vuoksi. Aerosolikäyttö väheni mutta se kompensoitui nopeasti uretaanivaahtokäytön kasvaessa.
USA:ssa säädettiin vuonna 1977 Clean Air Act, jossa todettiin että järkevä epäily (a reasonable expectation) haitoista riittää perusteeksi ryhtyä toimiin, vaikka aukotonta näyttöä ei olisi. Teollisuuden linja oli tavanomainen: pitää odottaa ja hankkia lisätietoa ennen rajoituksia. DuPont julkaisi 1975 New York Timesissa kokosivun ilmoituksen, jossa se sanoi olevansa valmis lopettamaan CFC-aineiden valmistuksen, jos niiden haitoista saadaan selvä näyttö. Teollisuus antoi kuitenkin rahaa tutkimukseen.
1980-luvun alun tietokonemallit ennustivat CFC:n ohentavan otsonikerrosta vain vähän. Mittaukset osoittivat samaa, ei selvää trendiä. Vuonna 1985 solmittu Wienin sopimus otsonikerroksen suojelusta lupasi lähinnä tutkimusyhteistyötä ja tiedonvaihtoa. 13 firmaa tuotti 75 % maailman CFC:stä.
Varsin pian eli 1987 allekirjoitettiin Montrealin pöytäkirja, jossa sovittiin CFC-aineiden käytöstä poistosta, ja se tuli voimaan vuonna 1989. Tämä johtui tieteellisestä jymyuutisesta. Toukokuussa 1985 Nature-lehti oli raportoinut napa-alueiden lähellä vuodenaikoihin liittyvän otsonikadon, joka oli paljon ennusteita pahempi. NASA:n tutkimukset vahvistivat asian saman vuoden lokakuussa. Washington Post alkoi puhua ”otsoniaukosta”.
Otsoniaukko löi kaikki ällikällä, myös havaitsijat. Asia löydettiin perustutkimuksessa, jonka motiivi oli vain tieteellisen tiedon lisääminen. Siihen asti oli kuviteltu, että CFC vaikuttaisi otsonikerrokseen ensimmäiseksi trooppisten leveysasteiden yllä. Jälkikäteen huomattiin, että japanilaisetkin olivat huomanneet otsoniaukon, mutta eivät sen vuodenaikavaihtelua, ja että aukko näkyi myös NASA:n mittauksissa, mutta niistä kyseiset tulokset oli poistettu ”todennäköisinä virheinä”. Kansainvälinen tieteellinen yhteistyö oli paljon heikompaa kuin nykyisin, internettiäkään ei ollut.
Vaikka tieteen tuloksista oli yksimielisyys, Montrealin pöytäkirjan kunnianhimoa rajoitti se, mitä pidettiin mahdolisena. Teollisuus reagoi kuitenkin paljon nopeammin kuin oli pidetty mahdollisena.
Vuonna 1965 konventionaalisen riskianalyysin tulos olisi ollut, että CFC on turvallinen. Mutta itse asiassa jo 1900-luvun alussa oli saatu tietoa kloorin vaikutuksesta otsoniin. Jälkiviisaasti voi sanoa, että sen tiedon perusteella olisi voitu päättää tutkia asiaa enemmän.
Opetuksia
EEA:n raportti suosittelee varovaisuusperiaatteen soveltamisessa ainakin seuraavia asioita:
1. Tiedon puute pitäisi ottaa yhtä vakavasti kuin epävarmuudet ja riskit. Varovaisuusperiaatteen käytännön soveltamisessa keskeistä on tunnustaa, että yllätyksiä tulee väistämättä. Tiedon puutteen seuraukset voivat olla dramaattisia. Esimerkiksi freonien vaikutus stratosfäärin otsonikerrokseen ja DES:n vaikutus seuraaviin sukupolviin olivat täydellisiä yllätyksiä. Ihanne olisi, että säätelyssä otettaisiin huomioon välittömien suorien vaikutusten ohella myös mutkikkaammat vaikutusketjut. Mutta onko tietoaukkojen huomioonottaminen ylipäänsä mahdollista? Miten voi tietää, missä ovat ”unknown unknowns”? EEA:n raportissa katsotaan, että toimintatapaa voi ainakin parantaa. Myös peruuttamattomien vahinkojen mahdollisuus tulisi ottaa huomioon, samoin varoitusmerkit. Synteettisten kemikaalien, kuten PCB, TBT ja MTBE uutuus on sinänsä varoitusmerkki, toinen varoitusmerkki on pysyvyys ja kolmas laaja leviäminen.
2. Varhaisista varoitusmerkeistä tulisi ottaa vaarin ja tutkia lisää. Esimerkiksi asbestin, PCB:n ja bentseenin terveyshaitoista alkoi kertyä havaintoja jo 1800-luvun puolella, mutta systemaattista seurantaa ei silti aloitettu. Myös esimerkiksi BSE:stä (hullun lehmän tauti) oli saatu varhaisia merkkejä, joiden pohjalta olisi ollut perusteltua aloittaa systemaattinen tutkimus.
3. Tarvitaan poikkitieteellistä tutkimusta. Esimerkiksi asbestin ja radioaktiivisen säteilyn terveyshaittojen toteamista hidasti se, että etsittiin vain välittömiä terveysvaikutuksia. Tätä voi kutsua ”institutionaaliseksi tietämättömyydeksi”. Kun (bensiinin lisäaine) MTBE otettiin käyttöön, oli tutkittu, miten se vaikuttaa moottoreihin ja ilmansaasteisiin, mutta ei vaikutusta veteen. Karjalle syötettävien antibioottien vaikutusten ja BSE:n tutkimusta kahlitsi rajoittuminen eläinlääketieteeseen, vaikutukset ihmisiin olivat pitkään sivussa. PCB:n kertyminen Arktikselle oli yllätys.
4. Tutkimuksissa pitäisi ottaa huomioon reaalimaailman olosuhteet, esimerkiksi se, että tankit vuotavat ja aineita käytetään määräysten vastaisesti.
5. Väitettyjä hyötyjä ja haittoja tulee kyseenalaistaa, ja vaihtoehtoja arvioida. Esimerkiksi BSE:n rajoittamiseksi ja Kanadan turskakannan suojelemiseksi ehdotettiin toimia jo varhaisessa vaiheessa, mutta toimet jäivät lepsuiksi. Lopulta viivytteli kasvatti kustannuksia – ja paljon.
6. Myös maallikkohavaintoja tulisi ottaa huomioon. Esimerkiksi ”tehdastarkastaja”, joka havaitsi keuhkovaurioita asbestityöpaikkojen työntekijöillä jo vuonna 1898, oli maallikko.
7. Sääntelyn tulisi olla riippumatonta yksityisistä taloudellisista eduista. Esimerkiksi Britannian toimia BSE:tä
vastaan rajoitti se, että hallituksen asettama sääntelyelin oli aluksi vastuussa lähinnä elinkeinoelämälle, ei kuluttajille. Monissa tapauksissa riippumattomia tutkijoita on mustamaalattu.
8. Instituutioiden rakenteet voivat jarruttaa toimia. Esimerkiksi USA:ssa ja Britanniassa oli käytettävissä BSE:stä samat tiedot samaan aikaan, mutta USA:ssa kiellettiin BSE:tä sairastavien nautojen käyttö ihmisten ruoaksi ja eläinten rehuksi paljon aikaisemmin kuin Britanniassa.
Olen ollut joko eduskunnassa tai EU-parlamentissa yli 25 vuotta, vuodesta 1991. Olen kohdannut erittäin paljon eri elinkeinoalojen lobbausta, joka on kiistänyt ja kyseenalaistanut tutkittua tietoa terveys- ja ympäristöhaitoista, esimerkiksi tupakan, ilmansaasteiden, sokerin, erilaisten kemikaalien, nanomateriaalien. Tutuksi on tullut myös lobbaustaktiikka, että vaaditaan täydellisempää tietoa, aina vain lisää tutkimuksia ennenkuin ryhdytään toimiin. Sitä käytettiin 1980-luvulla, kun vastustettiin CFC-aineiden kieltoa ja happosateiden suitsimista ja myöhemmin muun muassa kyseenalaistettaessa ilmastonmuutosta.
Juuri nyt Suomessa hyvin ajankohtainen kysymys, jossa mielestäni tulisi soveltaa varovaisuusperiaatetta, ovat sisäilmaongelmat. Tuhannet ihmiset, lapset ja aikuiset, saavat tietyissä rakennuksissa oireita, jotkut hyvinkin rajuja. Näiden oireiden syitä ja syntymekanismeja ei tunneta täydellisesti. Mutta sairastumisten ”maallikkohavainnoista” ei todellakaan ole puutetta. Samalla tiedetään, että monet kosteusvaurioisissa rakenteissa muhivat mikrobit tuottavat erittäin voimakkaita toksiineja. Osa näistä on aineita, jotka ovat ehdottoman kiellettyjä ruoassa. Silti virallinen Suomi suhtautuu sisäilmasta sairastuneisiin lähinnä luulotautisina, heille suositellaan kognitiivista terapiaa ja siedätyshoitoa. Mielestäni vartovaisuusperiaatteen soveltaminen tässä asiassa tarkoittaisi vähintään sitä, että ihmisellä olisi oikeus lopettaa altistuminen, on sitten kyse päiväkodista, koulusta, työpaikasta tai asunnosta.
Kirjoitus on tiivistelmä Viite ry:n tilaisuudessa 15.9.2016 pitämästäni esityksestä.
Satu Hassi, kansanedustaja, kirjailija