Viestipalvelu X:ssä (ent. Twitter) käydään joka vuosi sama keskustelu siitä, ovatko Suomen Akatemian rahoitusta saaneet tutkimukset hyvää rahankäyttöä vai ei. Maapallon litteys, ilmastonmuutoksen kieltäminen ja koronarokotteiden tappavuus ovat valitettavan viimeaikaisia ja yleisiä esimerkkejä tieteenvastaisten asenteiden noususta. Mikä ihmisiä oikein vaivaa?
Tutkitun tiedon määrä kasvaa maailmassa huimaa vauhtia. Jos pohdit, “Onkohan tätä tutkittu?”, vastaus on todennäköisesti että on, ainakin jossain määrin. Vaikka tiede on parantanut elämänlaatuamme niin teknologisen, lääketieteellisen kuin sosiaalisenkin kehityksen kautta, ei luottamus tieteeseen ole yhtä lailla vahvistunut. Miksi tieteen pitää jatkuvasti oikeuttaa olemassaoloaan, vaikka sen tuomat hyödyt ovat niin kiistattomia?
Nykyisen hallituksen ohjelmassa tieteen asema on ristiriitaisessa roolissa. Yksi hallituksen harvoista panostuskohteista on tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminta, johon satsataan aivan huomattavasti. Ongelmana vain on, että näissä TKI-panostuksissa sekä kohdistus että tavoitteet painottuvat kaupallisiin sovelluksiin ja niistä saataviin nopeisiin taloudellisiin hyötyihin. Varsinaista tieteen arvostusta ne eivät erityisemmin tue. Sen sijaan hallitus on leikkaamassa jo alkujaan vaatimattomasti rahoitetun valtioneuvoston tutkimus- ja kehitystoiminnan.
Hallituksen TKI-panostusten pintaa raaputtaessa paljastuu myös ikäviä vaikutuksia ihmisten arkeen. Asumistuen leikkaukset, sosiaalietuuksien indeksijäädytykset sekä lapsilisämuutokset voivat tarkoittaa yli 18 prosentin leikkausta rahamuotoisista etuuksista opiskelijoiden toimeentuloon. “Opintolainat ovat jo nyt kolminkertaiset kymmenen vuoden takaiseen nähden ja kasvu jatkuu nopeana. Päätöksillään hallitus ei vähennä velkaa vaan siirtää sitä opiskelijoiden kannettavaksi”, sanoo Suomen Ylioppilaskuntien liiton puheenjohtaja Lotta Leinonen. Tämä on ongelma myös tutkimustyölle, sillä pahassa velkakuopassa olevia vastavalmistuneita tuskin houkuttelee epävarma tutkijanura, josta ensimmäiset vuodet joutuu usein rahoittamaan niukoilla apurahoilla.
Tutkimuksen ja koulutuksen tekijät taas miettivät, “miten ja millä resursseilla osaajien määrän lisääminen hoidetaan”. Näin kirjoittaa muun muassa Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja Tero Karjalainen. Kasvavat väitöskirjatutkijoiden ja opiskelijoiden määrät vaatisivat kasvavaa opettaja- ja ohjaajaresurssia. Opettajia ei kuitenkaan palkata lisää. Sen sijaan tieteentekijöiden aika ja energia kuluvat tutkimuksen määrällisten tulostavoitteiden täyttämiseen, jotka Suomessa ovat poikkeuksellisen painavia. Suomalainen korkeakoulujen rahoitusmalli on poikkeuksellisen tulosperusteinen. Tämän totesi myös kesäkuussa julkaistu kansainvälinen arviointi, jonka toteuttivat ministeriön tilauksesta Technopolis ja 4Front. Yliopistojen valtionrahoituksesta 76 prosenttia ja ammattikorkeakoulujen 95 prosenttia perustuu mitattaviin suoritteisiin. Tulostavoitteet valuvat väistämättä entisestäänkin kuormittuneiden harvojen vakituisten työntekijöiden vastuulle, kun apuhenkilöstöstä on säästösyistä pitkälti luovuttu ja määräaikaisia sekä apurahoilla työskenteleviä on paljon. Lisäksi tulostavoitteet ovat monilla aloilla ja yksittäisen tieteentekijän näkökulmasta aivan absurdeja.
Näiden vaatimusten ja ohuiden resurssien edessä saattaa joitakin tutkijoita houkuttaa niin yksinkertainen ratkaisu kuin huijaaminen ja muiden tekemien tulosten kopiointi osaksi omaa tutkimusta. Sitä kautta voi hetken näyttäytyä kunnianhimoisena tehokkaana tutkijana, saada runsaasti rahoitusta ja mainetta. Tästä on helppo syyttää järjestelmää, joka palkitsee vain tehokkuudesta ja julkaisujen määrästä ja sivuuttaa täysin huolelliseen taustatyöhön, menetelmien kehittämiseen, opetukseen ja vertaisarviointiin käytetyn ajan ansiolistauksissa.
Tiede on muutakin kuin tutkintoja ja julkaisuja. Tiede on pyrkimystä ymmärrykseen ja hyvään elämään. Tiede on koko syntyhistoriansa ajan keskittynyt ymmärtämään paremmin maailmaa ja sen ilmiöitä ja ihmisiä: tiede syntyy tarpeesta tietää. Tiede yhdistyy niihin kertomuksiin, joita kerromme omasta historiastamme, toiveistamme ja arvoistamme, perimmältään omasta tarkoituksestamme. Siksi tieteessä tarvitaan uskoa ja luottamusta, sanoo muun muassa Durhamin yliopiston fysiikan emeritusprofessori Tom McLeish kirjansa Faith and Wisdom in Science. Siksi tieteessä tarvitaan rohkeutta viisastua myös epäonnistumisista.
Tiede on myös itseään korjaava järjestelmä. Eli toisin sanoen tieteessä joku on tälläkin hetkellä väärässä. Tieteeseen kuuluu se, että välillä keskustellaan siitä, onko jonkun väitöskirja hyväksyttävä vai ei. Välillä ollaan eri mieltä menetelmistä, välillä taas synteesiin pääseminen vaatii voimakkaitakin antiteesejä. Tämä on sekä tieteen perustavanlaatuinen vahvuus että sen heikkous. Edistysuskon värittämällä modernin aikakaudella tiede tuntui tarjoavan ennen muuta ratkaisuja: yhä helpompia tapoja luoda valoa ja lämpöä, terveyttä ja hyvinvointia. Tänään tiede vaikuttaa monien mielestä tarjoavan lähinnä monimutkaisuutta ja ongelmia. Tätä kirjoitettaessa Ylen tiedeuutisten viimeisin otsikko on muotoa: “Tutkimus: ongelma on luultua pahempi”. Toisin kuin monet toivoivat, tiede ei poistanutkaan maailmasta aitoja eettisiä dilemmoja eikä pirullisia ongelmia. Vaikka tutkimus tarjoaa todennäköisyyksiä ja päätöksenteon eväitä, se ei poista vastuutamme arvovalinnoista monimutkaisten tilanteiden äärellä. Elämä on yhä hankalaa, ja meitä houkuttavat yksinkertaiset ratkaisut.
Kenen syy on, että luottamus tieteeseen on koetuksella? Se on paitsi mahdoton kysymys, myös sivuseikka. Tärkeämpää on kysyä, mitä voimme tehdä, jotta luottamus tieteeseen vahvistuisi?
Yhteiskunnan valtaapitävinä voisimme pyrkiä varmistamaan tieteen ja tutkimuksen rahoituksen, ja myös autonomian sen päättämiseen, mitä milloinkin on tärkeää tutkia. Jos emme itse ole päättävässä asemassa, voimme pyrkiä vaikuttamaan niihin, jotka ovat. Sosiaalisina olentoina voimme ruokkia kiinnostusta tieteeseen kaikkialla. Lasten tiedekysymykset ovat tässä yhtä tärkeitä kuin väitöskirjojen tutkimussuunnitelmatkin. Omassa mielessämme voimme kannustaa itseämme tarttumaan tieteeseen, vaikkapa dokumenttiohjelmiin tai lehtien tiedejuttuihin, vaikka ne tuntuisivatkin tuovan hankalia näköaloja. Niiden takana piilevät kuitenkin ratkaisujenkin avaimet. Politiikan tekijöinä voimme tehdä tutkittuun tietoon nojaavia päätöksiä ja lausua julki arvovalintamme. Tämä on Vihreiden keskeinen perusperiaate, ja löydettävissä heti periaateohjelman ensimmäisestä kappaleesta. Ja sellaisen politiikan tekijöitä olemme me kaikki vihreät.
Jenni Spännäri, TT, dos., Viitteen hallituksen jäsen
Marjaana Mäkinen, FT, Viitteen hallituksen jäsen, Varsinais-Suomen tieteen ja teknologian vihreät ry:n puheenjohtaja
Jussi-Pekka Teini, DI, Viitteen varapuheenjohtaja