(Tämä kirjoitus on luettavissa myös englanniksi: https://viite.fi/2023/06/15/ukraines-military-aid-must-not-be-jeopardized-by-eu-member-states-seeking-their-own-interests/)
Euroopan unioni on rauhanprojekti. Toisen maailmansodan tuhoamasta Euroopasta syntyi unioni joka perustui vapauden, demokratian, yhdenvertaisuuden, rauhan ja vakauden aatteille. Projekti tuntui toimivan erinomaisesti. Alkoi pitkän rauhan kausi jolloin ensimmäistä kertaa Euroopan historiassa ei nähty suuria valtioiden välisiä sotia.
Pysyvä rauha oli kuitenkin illuusio viimeistään Putinin sementoitua itselleen vallan Kremlissä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Nykyisin usein kirjoitetaan että kaikki muuttui 24. helmikuuta 2022, vaikka Venäjä on hyökännyt naapurimaihinsa 2008 ja 2014.
Tilanteen vakavuus tuli kaikille selväksi kun Venäjän laajamittainen hyökkäys alkoi. Eurooppa yhdistyi ukrainalaisten sankarillisen vastarinnan taakse. Varsinkin entisen Neuvostoliiton valloittamissa maissa ja rajanaapureissa kollektiivinen muisti on syvä. Tietoisuus siitä mitä on tapahtunut, ja voisi tapahtua uudelleen, laukaisi välittömän halun auttaa. Kun Ukraina ei luhistunutkaan ja Venäjän armeija pysäytettiin Kiovan porteille, alkoi puolustusmateriaalia virrata Ukrainaan yhä laajemmissa määrin. Jalkaväen aseita, ammuksia, ajoneuvoja, ohjusjärjestelmiä, raskasta aseistusta. Monessa uudessa lahjoituksessa kesti aikansa kun pohdittiin Venäjän reaktiota lännen toimittaessa kehittynyttä ja tehokkaampaa aseistustaan.
Lahjoitukset ovat tapahtuneet pääosin kahdenvälisinä hankkeina ja niitä ei ole koordinoitu. Tämä, yhdistettynä siihen tosiasiaan että puolustusratkaisut ovat kansallisia, on johtanut tilanteeseen jossa Ukraina on saanut suuren määrän erilaista kalustoa joka tekee logistiikasta ja huoltamisesta hankalaa. Esimerkiksi kun monet eurooppalaiset valtiot lahjoittavat periaatteessa samanlaisia panssarivaunuja, eivät niiden radiot ole välttämättä yhteensopivia! Puhumattakaan monien vaunutyyppien tarvitsemien erilaisten ammusten ja polttoaineiden aiheuttamista logistiikkaongelmista.
Kahdenväliset lahjoitukset Ukrainaan osuutena BKT:stä
Ukrainan onnistuneet vastahyökkäykset ajoivat Venäjän armeijan ja palkkasotilaat pois useilta alueilta. Kaikista kiivaimpia taisteluita käydään tällä hetkellä Bahmutissa, jota on osuva verrata Verdunin taisteluun ensimmäisessä maailmansodassa. Tälläinen kulutussota vaatii paljon ammuksia. Useimmiten käytetty esimerkki on 155mm tykistökranaatti, joka on Nato-standardin mukainen tykistöammus. Tätä ammusta käytetään Suomessakin sekä perinteisessä vedettävässä kenttätykistössä että uusissa K9 Moukari -panssarihaupitseissa. Näitä kranaatteja ammutaan Ukrainassa 6 000 – 8 000 päivässä. Jokainen kranaatti painaa yli 40 kiloa ja on tarkkuuskoneistettu erikoistuote. Ukraina tarvitsee siis päivittäin yli 280 tonnia näitä ammuksia, omaa tuotantoa sillä ei ole. Yhdysvaltain armeija suunnittelee käyttävänsä puolitoista miljardia dollaria lisätäkseen tuotantokapasiteettinsa 24 000 kranaattiin kuukaudessa. Tämä kranaattimäärä riittää siis kolmen – neljän päivän kulutukseen Ukrainassa.
Euroopan unioniin kohdistuu paineita asian ratkaisemiseksi. Pitkän rauhan aikana tuotantolinjat ajettiin alas monissa jäsenmaissa, eihän tällaista sotaa enää pitänyt tulla. Euroopan maiden varastot alkavat huveta ja lisää materiaalia tarvitaan. Komissiolta on tullut kovalla kiireellä ulos kaksi aloitetta Ukrainan materiaalituen vauhdittamiseksi ja Euroopan puolustusteollisuuden tukemiseksi. Ensimmäinen on EDIRPA (European Defence Industry Reinforcement through common Procurement Act) ja toinen on osuvasti lyhennetty ASAP (Act in Support of Ammunition Production).
Eurooppalainen lainsäädäntöperusta ja komission toimivalta ei ulotu puolustukseen. Tämä tekee asioista hankalia. EDIRPA on monimutkainen hanke, jossa komissio hyväksyy yhteishankinnoista vastaavia tahoja, jotka koordinoivat varsinaisia hankintoja erillisen työohjelman mukaan. ASAP puolestaan kanavoi miljardin, josta 500 miljoonaa euroa EU-rahaa, kriittisten pullonkaulojen avaamiseksi tuotannossa ja tukee korkeimman prioriteetin hankintojen tekemistä. Tavoitteena on toteuttaa Euroopan ministerineuvoston julkilausuma siitä että Ukrainaan toimitettaisiin miljoona tykistöammusta seuraavan vuoden kuluessa. Kuriositeettina, osa ASAPin rahoituksesta on tarkoitus ottaa Euroopan rauhanrahastolta, johon Suomi osallistuu kehitysyhteistyön budjettimomentilta.
Eurooppa on rauhanprojekti, mutta se on myös erittäin vahvasti jäsenmaidensa edunvalvontaprojekti. EU-hankkeet ja jäsenvaltioiden reaktiot niihin ovat usein seurauksiltaan ja motiiveiltaan vaikeasti ymmärrettäviä. Puolustussektorilla tämä korostuu erityisesti, onhan ala erittäin protektionistinen ja poliittinen. Kuten valtioneuvoston saatteessa eduskunnalle (ns. U-kirjelmä) EDIRPAsta todetaan:
On merkillepantavaa, että nykytilanteessa jäsenmaiden suorituskykytarpeet, toimintaolosuhteet, puolustusratkaisut sekä tapa käyttää järjestelmiä eroavat toisistaan, jonka takia yhteishankinnat tulevat käytännössä useimmiten kysymykseen ns. suurina määrinä käytettävän materiaalin (kuten ampumatarvikkeet) hankinnoissa tai tilanteessa, jolloin hankinnan taustalla on yhteinen tutkimus- ja kehittämishanke. Tämän myötä mahdolliset yhteishankinnat usein kasvattavat yksittäisen hankintasopimuksen volyymia siinä määrin, että vain suurimmilla eurooppalaisilla puolustusteollisuuden yrityksillä on mahdollisuus osallistua kilpailutuksiin ja hankintoihin. Erityisesti Suomen osalta tämä on haaste, sillä suomalaisesta puolustusmateriaaliteollisuudesta valtaosa on pk-yrityksiä.
ASAP-hankkeesta ei vielä ole saatavissa valtionhallinnon kommentteja mutta siihenkin liittyy teollisuus- ja turvallisuuspoliittisia elementtejä. EU:n toimivallan ulottaminen kansallisen turvallisuuden kannalta kriittiselle alueelle on asia joka pitää pohtia tarkkaan.
Toisaalta, komissiota ei voi syyttää hankkeiden epämääräisyydestä ja kiireestä. Koska EU:ta ei ole rakennettu puolustusliitoksi, ei meillä ole lainsäädäntöpohjaa ja mekanismeja vastaamaan Venäjän imperialistiseen hyökkäykseen. Asia on monimutkainen. Ukraina tarvitsee ammuksia, suuret ja pienet jäsenmaat vahtivat teollisuutensa etuja, työ pitäisi aloittaa nopeasti ja tuotantokapasiteettia rakentaa. Jäsenvaltioiden on aika hylätä pikkusieluinen kakunjako, siirtymisen sotatalouteen pitäisi olla jo käynnissä. Hankintasopimuksia ei koskaan tulla saamaan hiottua kaikille yhtä reiluksi. Sen sijaan että lukkiudutaan yrittämään sitä, reiluutta voisi hakea selvittämällä ja edistämällä sitä mahdollisuutta, että asetuotantoa saavien yritysten sijaintimaat osallistuisivat rahoitukseen suuremmalla osuudella.
Toivotaan, että EU:ssa ja sen jäsenmaissa on viisautta ratkaista asia, jotta saavutetaan kompromissi, joka turvaa sekä Ukrainan ammustarpeen että unionin jäsenmaiden intressit ja rajoitteet. Erityisesti Suomessa emme voi unohtaa Ukrainan kamppailun ratkaisevaa vaikutusta omaan turvallisuustilanteeseemme, vaan on velvollisuutemme tukea heitä niin paljon kuin pystymme eikä jäädä ajamaan lyhytnäköisesti oman puolustusteollisuutemme teoreettista etua. Presidentti Zelenskyin kuolemattomaksi jäänyt lause on edelleen ajankohtainen: “I need ammunition, not a ride”.