(Alkuperäinen teksti on julkaistu Kalevassa) Kulttuuriperintö mielletään usein monumenteiksi ja esineiksi museon vitriinissä. Niitä se toki onkin, mutta ennen kaikkea se on tietoa.
Kulttuuriperintö on tietoa siitä, mitä vanha talo on aikoinaan ollut, miten ihmiset elävät ja ovat toimineet. Ilman tietoa olisi mahdotonta sanoa mitä merkitystä on kivikirveellä tai monumentilla. Ilman tutkimusta olisi mahdotonta ylläpitää tätä tietoa.
Suomi on valtiona sitoutunut UNESCO:n yleissopimukseen maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelemiseksi. Tähän julistukseen sisältyy artikla (viisi), jossa valtiot sitoutuvat toimimaan niin, että tarvittava osaaminen kulttuuriperinnönsuojeluun on saatavilla. Tämä tarkoittaa tieteellistä tutkimusta, yliopistotasoista opetusta ja tiedon levittämistä sekä suurelle yleisölle että päätöksentekijöille.
Käytännössä valtion on tuettava esimerkiksi arkeologisen tutkimuksen tekoa ja menetelmien kehittämistä vastaamaan paikallisia oloja. Museoviraston, useiden museoiden ohella, vastaa meillä esineellisen aineiston säilyttämisestä ja esimerkiksi arkeologisten kaivausten laatuohjeista.
Toisin kuin monet kuvittelevat, Museovirasto ei toimi tutkijaorganisaationa. Tässä ei ole sinänsä ongelmaa, kunhan jollakin toisella taholla olisi tarvittavat resurssit siihen. Monissa maissa kulttuuriperinnön sopimuksen toteutumiseksi tutkimusta tehdään kansallismuseossa. Tällainen taho, joilla olisi tarvittavat pysyvät resurssit muinaismuistojen tieteelliseen tutkimiseen ja menetelmien kehittämiseen puuttuu Suomesta kokonaan.
Taho voisi olla myös yliopistolla, mutta tämä ei ole toteutunut sillä henkilökunnan määrä on täysin mitätön toteuttamaan edes kansainvälisesti tasokasta opetusta. Tämä ei johdu siitä etteikö henkilökunta olisi osaavaa – päinvastoin. He jotka yliopistolle työskentelevät, ovat todella monipuolisen osaamisen keskuksia.
Harmi vain ettei muinaisgenetiikkaa, paleoproteomiikkaa, geofysiikkaa, esinetypologiaa ja uskontoarkeologiaa voi opettaa sama yksi professori kovin korkeatasoisesti. Yliopistolla opettajat ovat kuormitettuja hallinnosta ja opetuksesta, eivätkä ehdi itse tekemään tutkimusta.
Pienessä maassa on myös osaajaongelma ja yksi ihminen hallitsee vain rajallisen määrän tietoa. Nytkin tilanne on se, että esimerkiksi yhtään kasvimakrofossiilin tutkijaa ei ole vakituisissa töissä. Kun osaaja lähtee työn perässä muille aloille, osaaminen katoaa. Sama tilanne on myös ihmisosteologiassa, kivi- ja rautakauden esinetutkimuksessa sekä arkeologisessa molekyylitutkimuksessa.
Mainitsemani menetelmät ovat vakiintuneet tutkimuksessa jo kymmeniä vuosia sitten muualla maailmassa. Esineellisen kulttuuriperinnön tutkimuksessa on erittäin tärkeää olla sekä luonnontieteellisesti kouluttautuneita että humanistisesti suuntautuneita tutkijoita. Vain nämä yhdessä luovat toimintaedellytykset menneisyyden hahmottamiseen.
Kuvastavaa on, että meillä Suomessa on yliopistoissa arkeologian oppiaineissa vähemmän henkilökuntaa kuin Virossa ja toimintabudjetit ovat pienempiä kuin Islannissa. Olemme Euroopan lilliputti. Tässä ei tutkijan reippaus auta. Sitä on jo kokeiltu.
Monet perustelevat tutkimuksen vähyyttä materiaalin puutteella koska Suomessa orgaaninen aines säilyy huonosti. Se ei pidä paikkansa. Suomesta tunnetaan kymmeniä tuhansia löytöjä ja tuhansia arkeologisia kohteita, joita kukaan ei ole tutkinut kunnolla. Täällä monet perinteiset arkeologian menetelmät eivät toimi, mutta nykyään on kehitetty kemiallisia ja biologisia keinoja tunnistaa pienen pienet jäämät vaikka maitoa keramiikassa. Näille uusille toimiville menetelmille ei vain pysy Suomessa osaajia.
Jos Suomessa ei olisi säätiörahoitusta, olisi todella vähän arkeologista tutkimusta. Ongelma on vain näiden rahoitusten epävarmuus, sillä pääosin vuoden mittaisten rahoituskausien lisäksi ne jättävät tekijät täysin sosiaaliturvan ulkopuolelle. Jopa viidentoista vuoden yliopistokoulutuksen jälkeen tutkija lopettaa tai muuttaa ulkomaille. Tämä ei ole säätiöiden vika, vaan ongelma on pysyvän rahoituksen puutteesta.
Tutkimuksen puute on kansallinen häpeä. Täällä muinaismuistoalueet raivataan brutaalisti puskutraktorilla tiensyrjään, pelastuskaivaukset käyttävät pääosin yli neljäkymmentävuotta vanhoja menetelmiä ja kukaan ei tunnu nostavan tästä meteliä. Suurin osa menneisyyden tiedosta ei koskaan tule esille ja kaikkien käyttöön. Tämä rikkoo maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelua koskevan UNESCO:n yleissopimuksen henkeä.
Maria Lahtinen-Kaislaniemi, tutkijatohtori, Helsingin yliopisto