Lääketiede on yksi kaikkein säädellyimmistä yhteiskunnan alueista. Hoitohenkilökunnan osaamisvaatimukset on tarkkaan määritelty, eikä lääkärin tai hoitajan tehtäviä saa hoitaa ilman asianmukaista koulutusta. Samoin lääketieteen tutkimus ja kehitys noudattaa tieteellisen tutkimuksen sääntöjä ja periaatteita. Uusia lääkkeitä ja hoitoja ei oteta käyttöön ennen kuin niiden vaikuttavuus ja turvallisuus on varmistettu monivaiheisessa prosessissa. Lääketieteen kehitys näkyy hyvin eliniän pitenemisenä. Siinä missä vielä vuonna 1960 suomalaisten eliniänodote oli 68.82 vuotta, oli se vuonna 2016 jo 81.78 vuotta.
Lääketieteen pelisäännöt ovat kehittyneet vuosisatojen kuluessa virheistä oppimalla. Epäeettisistä hoidoista kuten väestöryhmien pakkosteriloinneista on luovuttu. Raskauspahoinvointilääkkeenä käytetyn talidomidin aiheuttamat vakavat sikiövauriot opettivat testaamaan uudet lääkkeet perusteellisesti. Tieteellä on taipumus korjata omat virheensä. Tieteen kiistämättömästä menestyksestä huolimatta tieteenvastaisuutta on ollut aina. Tiede on voitu kokea jopa vaarallisena. Yksi tekijä Ottomaani-imperiumin hiipumisen takana olivat tiedekriittiset uskonoppineet, jotka pitivät mm. tykistöä syntinä. Tykistöupseerien koulutus kiellettiin pitkäksi aikaa.
Toisen maailmansodan jälkeen vallitsi edistysusko. Ajateltiin, että tieteellinen maailmankuva valtaa alaa ja yhteiskuntien toiminta perustuu yhä enemmän tutkittuun tietoon. Kaikilta osin näin ei kuitenkaan käynyt. Esimerkiksi lääke- ja rokotevastaisuus ovat saaneet jalansijaa. Osaksi tästä voi syyttää lääketeollisuutta, joka voitontavoittelussaan ei aina ole noudattanut omia eettisiä sääntöjään. Viimeisin esimerkki tästä on Yhdysvaltojen hallitsemattomaan huumeongelmaan johtanut opioidikipulääkkeiden holtiton markkinointi. Tosin vaihtoehtoisten hoitojen ja “luonnontuotteiden” markkinointi on myös tosi iso bisnes.
Lääketiedettä on myös siitä vaikea hyväksyä, että se ei anna varmuutta, vain todennäköisyyksiä. Ihmisen on vaikea hyväksyä, että hänen terveytensä, hänen elämänsä on viime kädessä arpapeliä. Siksi moni hakee varmuutta vaihtoehtohoidoista, joiden markkinoijat eivät vaivaudu kertomaan hoitonsa viiden vuoden eloonjäämisennustetta. Kun ihminen sairastuu, hän kokee helposti menettävänsä kontrollin omasta elämästään. Vaikka potilaalla on periaatteessa viimeinen sana omasta hoidostaan, hän on etenkin vakavasti sairastuttuaan terveydenhoidon ammattilaisten varassa, eikä hoitoyhteenvedoistakaan saa selvää ilman ammattilaisen apua. Ei ihme, että jotkut yrittävät ottaa kontrollin takaisin turvautumalla vaihtoehtohoitoihin.
Joillain vaihtoehtohoidoilla kuten akupunktioilla on todennetuja terveysvaikutuksia. Jotkut uskomushoidot ovat harmittomia kuten reiki-hoito. Jotkut ovat hengenvaarallisia kuten hopeavesi ja ns. musta salva. Vaaralliset hoidot tulisi kieltää, ja rinnastaa niiden käyttö pahoinpitelyyn. Erityisen vaarallista on, jos vakavasti sairas potilas laiminlyö tai kieltäytyy lääketieteellisestä hoidosta, koska uskoo enemmän uskomushoitojen vaikuttavuuteen. Ongelma on tuttu myös tietyissä uskonnollisissa yhteisöissä. Joissain ryhmissä saarnataan, että vain Jumalan armo voi parantaa sairaudet, etenkin psyykkiset häiriöt, ja lääkärin määräämien lääkkeiden syöminen kertoo uskon puutteesta. Aivan kuin Jumala ei olisi voinut inspiroida lääkkeen kehittänyttä tutkijaa ja vastata rukoukseen sitä kautta.
Aikuiset ihmiset ovat vapaita turvautumaan erilaisiin vaihtoehtoisiin ja uskomushoitoihin. Kaikki ihmisryhmät kuten lapset ja muistisairaat eivät kuitenkaan itse pysty arvioimaan uskomushoitojen vaikuttavuutta ja turvallisuutta. Heille ei uskomushoitoja tulisi kohdistaa. Lääkäreillä ja lääketieteellä on kuitenkin myös opittavaa vaihtoehtohoitajilta. Heille ominainen ihmisten kuunteleminen, vakavasti ottaminen ja usein myös koskettaminen ovat tehokkaita keinoja lievittää oireita ja luoda hyvää oloa. Aina ei tosiaan tarvita lääkkeitä. Empaattinen asenne, paranemisen vakuuttaminen ja elämänohjeet riittävät hoidoksi moneen vaivaan myös ilman yksisarvisia tai enkeleitä.
Terveydenhoitohenkilökunnan ja potilaiden on kuitenkin osattava erottaa potilaan empaattinen kohtaaminen ja uskomushoidot toisistaan. Sairauksien hoidon tulee perustua lääketieteelliseen tutkittuun tietoon, ja hoitohenkilökunnan tukea potilaiden omia voimavaroja välittävällä ja kuuntelevalla asenteella.
Kati Juva, erikoislääkäri, kansanedustajaehdokas Helsingistä
Jyrki Kasvi, kansanedustaja, kansanedustajaehdokas Uudeltamaalta
Johanna Kohvakka, puheenjohtaja, Viite – Tieteen ja teknologian vihreät ry