Professori, Viitteen jäsen Jukka Westermarck esittää kriittisen näkökulman suomalaiseen tiedepolitiikkaan. Kirjoituksen mielipiteet eivät välttämättä edusta Viitteen kantoja.
Koulutus on nousemassa tulevien vaalien yhdeksi tärkeimmäksi teemaksi, ja kaikki puolueet tuntuvat taas nyt vaalien alla olevan suloisen yksimielisiä koulutuksen tärkeydestä Suomen tulevaisuuden hyvinvoinnin ja kilpailukyvyn kannalta. Kuitenkin se mistä puhutaan, kun puhutaan koulutuksesta, ei olekaan enää niin yksiselitteistä. Koulutuspolun kaikki vaiheet ovat luonnollisesti tärkeitä sen kannalta, mikä on kansakuntamme osaamisen taso. Tämän lisäksi koulutuksella on useita muita tärkeitä merkityksiä liittyen esimerkiksi tasa-arvoon, kansakunnan yhtenäisyyteen ja jopa kansanterveyteen. Kaikille tuntuu myöskin olevan selvää, että kaikkien koulutustasojen osaajia tarvitaan toimivassa ja menestyvässä kansakunnassa.
Tämän blogikirjoituksen pohjana on kuitenkin olettamus, että Suomessa käsitys eri koulutusasteiden merkityksestä kansakunnan hyvinvoinnille on vääristynyt ja vielä siten, että meillä erityisen huonosti ymmärretään korkeatasoisen tieteen ja siihen pohjautuvan korkeakoulutuksen merkitys kansakunnan menestystekijänä. Se, että tiede ja korkeakoulutuksen taso nousevat koulutuskeskustelussa harvoin esille, mutta hallitus intoilee sekä esiopetuksen että peruskouluopetuksen muutoksista, ovat osaltaan osoituksia tästä vääristymästä.
Voiko PISA-pisteitä syödä?
Kärjistäen voisikin kysyä, mitä merkitystä loppujen lopuksi hyvinvoinnillemme on sillä, jos pienet lapsemme osaavat sujuvasti seikkailla digitalisaation viidakossa ja heillä on yläasteella maailman parhaat PISA-pisteet? Mitä niillä PISA-pisteillä tehdään; voiko niitä syödä tai myydä? Vai pitäisikö meidän mieluummin seurata Saksan, Ruotsin ja Tanskan tietä, jossa koululaiset pärjäävät PISA-pisteissä hieman Suomea huonommin, mutta he saavat korkeatasoiseen tieteeseen perustuvaa jatkokoulutusta huomattavasti korkeatasoisimmissa yliopistoissa kuin Suomessa?
Haastaisin siis asianosaisia miettimään, onko todellakin parempi, että meillä on nuoria, joilla on takanaan loistava PISA-tulevaisuus, mutta jotka saavat keskitasoista korkeakoulutusta, vai se, että meillä olisi keskitasoisia koululaisia, joille pystymme antamaan huipputasoista korkeamman tason opetusta ja tätä kautta saamaan työmarkkinoille ja elinkeinoelämäämme todellisia osaajia?
Osaamisketju on kokonaisuus
Näiden kysymysten lähtökohtana ei ole suinkaan kyseenalaistaa peruskoulutuksen merkitystä kansakuntamme tulevaisuuden ja sivistyksen pohjana vaan muistuttaa siitä, että koko osaamisketjua pitäisi tarkastella kokonaisuutena ja vasta, jos sen kaikki osat kestävät kriittisen tarkastelun, voidaan puhua onnistuneesta koulutuspolitiikasta. Itsekin kahden koululaisen isänä arvostan suuresti suomalaista koulujärjestelmää ja opettajien ammattitaitoa, mutta olen samaan aikaan sitä mieltä, että niin kuin koko kansakunnalla myös minunkin lapsillani olisi parempi tulevaisuus, jos koulutuspolitiikassa kiinnitettäisiin enemmän huomiota siihen, että yliopistomme olisivat korkeatasoisempia ja että niissä annettu koulutus perustuisi mahdollisimman korkeatasoiseen tieteeseen.
Yliopistojen tehtäviin kuuluvat vapaa tutkimus sekä tieteellinen ja taiteellinen sivistys sekä näihin perustuva ylin opetus. Se, mikä erottaa yliopistot toisistaan on se, että huippuyliopistoissa opettavat alansa huiput alansa uusinta tietoa, eli sitä tutkimustietoa, joka päätyy oppikirjoihin 5-10 vuoden viiveellä. Täten korkeakoulutuksen taso ja siitä seuraava korkeakoulutettujen taso yhteiskunnassamme ovat seurausta siitä, miten korkeatasoista tiedettä kussakin yliopistossa tehdään.
Tämä väite perustuu logiikkaan, että jos professorien ja yliopisto-opettajien sekä heidän harjoittamansa tieteen tasolla ei olisi merkitystä korkeakoulutuksen tasoon, silloin kaikki yliopistot voisivat järjestää opetuksensa käyttäen samoja vakioituja opetussisältöjä.
Esimerkkinä otan oman opetukseni: voin melko suurella varmuudella väittää, että yhdessäkään muussa suomalaisessa yliopistossa alkuvaiheen lääketieteen ja lääkekehityksen maisterikoulutuksen opiskelijat eivät saa opetusta fosfataasien merkityksestä syövän lääkehoidossa ja tämä johtuu ainoastaan siitä, että Turun yliopiston professorina tämä on tutkimusaiheeni. Siten se, mikä on suomalaisen korkeakoulutuksen taso riippuu siitä, minkälaiset toimintaedellytykset korkeakouluissa työskentelevillä tutkijoilla ja tutkimusryhmillä on.
Miksi meiltä puuttuvat huiput?
Suomessa harjoitetusta huonosta tiedepolitiikasta sekä tiederahoituksen laskusta johtuva tieteemme tason lasku heikentää siis merkittävästi suomalaisen korkeakoulutuksen tasoa, koska yliopistot eivät kykene rekrytoimaan parhaita tutkijoita; eli juuri niitä, jotka kykenisivät antamaan korkeakouluopiskelijoille sitä korkeatasoisinta tieteeseen perustuvaa opetusta. Tästä minä toivoisin koulutuskeskustelussa puhuttavan.
Mikä on sitten syynä siihen, että Suomi on ajautunut yhteiskunnaksi, joka tunnetaan huipputason koululaisista, mutta jossa tieteen taso ja sitä kautta korkeakoulutuksen taso jäävät jatkuvasti jälkeen OECD-kilpailijamaista? Itselläni siihen on vain yksi vastaus: huono tiedepolitiikka, eli opetus ja kulttuuriministeriön asiantuntemattomuus tieteestä ja kykenemättömyys tehdä ratkaisuja, jotka ihan oikeasti parantavat tutkimus- ja innovaatioympäristöjä.
Osaltaan tässä on kyse samasta ilmiöstä kuin koko koulutuskeskustelussa eli siitä, että tiede jää myös ministeriössä lapsipuolen asemaan. Kun suuressa osassa kilpailijamaistamme tiede- ja korkeakouluasioita hoitaa oma ministeriö niin Suomessa korkeakoulutus ja tiede ovat yksi yhdestätoista opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnoimasta alasta. Surullisena anekdoottina vielä mainittakoon, että viimeinen opetusministeri, jolla on ollut minkäänlaista omakohtaista kokemusta tutkijana toimimisesta on Kalevi Kivistö vuodelta 1982. Monet johtavat suomalaiset tiedemiehet ja -naiset ovatkin jo useasti esittäneet, että paras tapa nostaa Suomen tiede ja korkeakoulutus OECD-maiden tasolle olisi perustaa tiedeministeriö.
Haluammeko tehdä tiedepolitiikkaa vai koulutuspolitiikkaa?
Koska muutokset tiedepolitiikassa lähtevät ennen kaikkea puolueista ja niiden poliittisista tavoitteista, haastaisin myös kaikki puolueet kysymään, onko niillä tiedepoliittisia visioita vai harjoittavatko ne vain koulutuspolitiikkaa sen perinteisessä muodossaan? Asiaan kiinnitti huomiota myös Professoriliiton puheenjohtaja Jouni Kivistö-Rahnasto erinomaisessa puheessaan ”Yliopisto ei ole koulu”. Kivistö-Rahnasto totesi, että yliopistot nähdään nykyään liian usein pelkkinä kouluina ja kehoitti puolueita laatimaan nykyisten koulutuspoliittisten ohjelmien rinnalle myös intohimoiset tiedepoliittiset ohjelmat rahoituksineen.
Myös Vihreä liitto saa syyn katsoa peiliin profiloituessaan koulutusmyönteisenä puolueena. Vihreiden juuri hyväksytyn koulutuspoliittisen ohjelman korkeakoulutusta koskevat osat keskittyvät lähinnä opiskelijoiden oikeuksiin ja korkeakoulujen organisaatioon. Tiedepolitiikkaa ja tiedettä koskeva osio sisältää tärkeitä asioita, mutta sen painotus ja laajuus verrattuna muuhun koulutuspoliittiseen ohjelmaan on hyvin pieni. Täten Vihreän liitonkin olisi syytä miettiä tarkkaan, ottaako se opiskelijajärjestöjen näkökulman suomalaiseen koulutuspolitiikkaan vai pyrkiikö puolue tosissaan parantamaan kansakunnan tilaa nostamalla tiedepolitiikan koulutuskeskustelun keskiöön.
Itse haluaisin nähdä vihreät puolueena, joka rohkeasti ajaisi niitä rakenteellisia muutoksia, jotka olisivat välttämättömiä, jotta Suomi vielä joskus palaisi tieteen ja yliopistojen tasossa kilpailijamaiden kuten Saksan, Ruotsin ja Tanskan tasolle. Viimeisen 10 vuoden aikana tehty tiedepolitiikka ei meitä sinne tule johtamaan. Tarvitaan siis tietoinen ja selkeä muutos sekä ennen kaikkea voimakasta tahtoa ja asiantuntemusta sen tekemiseen.