Timo Kilpiäisen puhe puoluevaltuuskunnalle 2.12.2017
Me Vihreät kutsumme itseämme ääneksi äänettömille. Olemme lasten, luonnon, tulevien sukupolvien ja kaikkien niiden ääni, jotka muuten jäävät vahvempien jalkoihin.
Haluan tänään puheessani tuoda esiin niitä ihmisiä, jotka kirjaimellisesti tekevät sitä, mitä me haluamme politiikallamme edesauttaa. Haluan tuoda esiin sitä työtä, jolla äänetön ja puheeton saa äänen ja jolla arjessa ohitettu saa pienen hetken, jossa joku hänet huomaa.
Peruskoulussa puhumme kliinisesti moniammatillisesta tuesta.
Tämän termin takana on valtava joukko ammattilaisia, joiden työnä on kannatella lapsia, nuoria ja meitä perheitä elämässä eteen tulevien haasteiden keskellä.
Psykologit, erityisopettajat, kouluterveydenhoitajat ja kuraattorit ovat läsnä koulun arjessa oppilaiden elämäntilanteiden keskellä. Vai ovatko? On kouluja, joissa ei ole vakituista erityisopettajaa, terveydenhoitaja käy kerran viikossa, kuraattorit ja psykologit vielä harvemmin.
Puhe-, fysio- ja toimintaterapeuttien tärkeä hetki lapsen kanssa saattaa jäädä kokematta, koska kunnat säästävät ja tiukentavat vaatimuksia, joilla lapsi tuen piiriin pääsee. Samaan aikaan yksittäisiä terapeutteja vaaditaan ottamaan vastaan yhä suurempi määrän lapsia ja nuoria.
Lastensuojelun ammattilaiset ja sosiaalityöntekijät ovat poliittisten kehujen keskiössä, mutta todistavat samaa ilmiötä kuin muutkin. Kiitokset eivät pura jonoja eikä lastensuojelu pyöri poliittisten päättäjien kauniilla sanoilla.
On aika laittaa tähän työhön muutakin kuin A-studion keskusteluilta.
Ei kunniaa vaan asiakasmäärät lakiin.
Ei mainetta vaan kunnille velvoite järjestää palvelut riittävän nopeasti.
Ei kiitosta vaan rahaa, aikaa ja rauha tehdä työtä.
Näitä töitä tekevät ansaitsevat sen. Lapsemme ja nuoremme ansaitsevat sen.
Kiitos.